Eilen hiihdin jäällä olevalla hiihtoladulla, joka oli loistokunnossa. Pohja oli tampattu todella pitäväksi. Lue, kovaksi. Luikuttelin hyvä vauhtia eteenpäin ja ajatukseni harhailivat mukavasti, kun sitten tuli karu herätys takaisin tähän maailmaan suksen tökätessä johonkin. Ennenkuin huomasinkaan, otin oikealla kannikalla oikein kunnolla osumaa jäiseen ladunpintaan.
Ensinnäkin, se todellakin oli kova. Toisekseen, ilmeisesti mulla ei sittenkään ole niin paljoa tuota pehmustetta persauksissani kuin luulin. Kolmannekseen, pelkäsin että jää lohkesi. Näkyvää railoa ei kuitenkaan tullut esille, onneksi. Mutta voi mun ahteri-parkaani. Siihen nousi aivan hervoton, nyrkin kokoinen pahka ja nyt se on muuttunut sangen mielenkiintoisen väriseksi.
En olisi tähän päivään mennessä uskonut, että elävä liha voi olla tuon väristä. Pitkälle mätänemistilassa oleva, ehkä, mutta ei tuore. Ja tarkennukseksi mainittakoon, että tunnen siis olevani erittäinkin elossa.
Koska en koskaan opi kerrasta, aion jatkaa hiihtämistä tänään.