Blogi

...jatkoa osalle 1...

Miten valmistaa makkaraa niin, ettei siihen kyllästy? Tästä aiheesta on tehty useita leffoja, sarjoja, kirjoja ja sarjakuvia. Tiedättehän sen, kun joku henkilö/perhe on jossain ja heillä on hillitön määrä / vain ja ainoastaan jotain ruokaa X, josta he sitten kokkaavat pullia, keittoja, kastikkeita, höysteitä, patoja, jälkiruokia ja vaikka mitä. Makkara on hyvin mukautuvainen ruokatuote ja olen siihen astisen elämäni aikana tehnyt köyhyyttäni tuhansia makkararuokia varmaan sadalla eri variaatiolla. Kuopion Prismassa kun paketti lenkkiä maksoi 2.90 mummonmarkkaa, ollen Suomen kolmanneksi halvin makkara. Sopi minulle, jonka ruokabudjetti oli lukioiässä 10 euroa kuussa. Mutta nyt minun ei tarvinnut keksiä reseptejä köyhyyttäni. Minulla oli hitto makkaraa pakastin ja jääkaappi täynnä. Kun sinulla on jotain lähes täydellistä ruokaa, sinun ei tarvitse keksiä tuhatta eri tapaa syödä sitä, vaan tasan kaksi tapaa riittää:

Tapa yksi, tuttavallisemmin ”halkaistu kyrsä paahtoleipäpedillä”, ei ole reseptinä hirveän haastava. Paista kyrsä. Paahda leipä. Halkaise kyrsä pystysuunnassa kahtia. Ole tarkka tässä, vaakasuunnassa katkaistu kyrsä vierii pois leivältä! Voitele leipä, laita kyrsät sen päälle ja pursota sinappia ylimmäiseksi. Nauti ja pyyhi sinapit huulistasi samalla hörppien täysmaitoa suoraan purkista tiskialtaan vieressä seisten ja sitä rinnuksillesi roiluttaen. Jos olet rikas, laita vielä alle juustoviipale. Tämä on siis ainoa kerta kun juustoviipale tulee minkään alle, mutta valitettavasti juuston päälle ei voi laittaa sinappia, joten se ei voi olla ylimpänä.

En ollut silloin kuullutkaan vielä karppaamisesta ja normaali päiväannokseni oli muutenkin noin 10-15 viipaletta leipää, joten yksi hyllyllinen paahtoleipää hupeni äkkiä. Olisi huvennut ihan normioloissakin. Maidotkin oli juotu pilaantumisen edeltä ja olin tehnyt kämppikseni kanssa sopimuksen, että hän saa 90% jääkaapista, jos minä saan 90% pakastimesta. Jääkaapista löytyi siis enää sinappi ja homehtunut kurkku, kaikki muu ruoallinen omaisuuteni oli pakastimessa. Alussa kehtasin ehkä tasan yhden paketin sulattaa ja paistaa pannulla, kunnes aloin syömään makkaraa vielä ykköstäkin paremmalla reseptillä.

Tapa kaksi, tuttavallisemmin ”käräytetty kyrsä”, toimii seuraavalla tavalla: Ota pakastimesta jäinen makkarapaketti. Vuole puukolla pakettiin reikä ja revi kaksi (2) hiillosmakkaraa esille. Poista mahdollinen muovikuori, jos paketti on tarttunut kosteuttaan kiinni. Vedä jäiseen makkaraan sahateräisellä puukolla ohuita viiltoja. Heitä uunipellille, laita 250 astetta lämpöä ja mene kakille. Epämääräisen ja kutkuttavan pitkän ajan päästä haistat kämpässä taivaallisen tuoksun: paistettu makkara. Siis paistamalla paistettu, ei pannulla vähän pinnalta lämpsäytetty.

Paistotapa on sinänsä aika brutaali makkaralle, koska sen makkaramainen ulkonäkö muuttuu enemmän Kärpänen Remake:sta tutuksi fuusioksi muodon ja muodottomuuden välillä. Maku on kuitenkin yllättävästi hyvin erilainen pannulla lämmitettyyn verrattuna, aivan kuin kyse olisi kokonaan eri makkaralajikkeesta. Makkarassa on vahvempi aromi ja se on kuivuttuaan vähän kiinteämpi. Hieman kuivakka on kuitenkin samalla erittäin rapea, joten makkara ei ole millään mittapuulla pilalla, vaan päin vastoin noussut uudelle olemisen tasolle. Sinappivalinnoista ehdottomasti sanottava se, että ykköstyypin makkara vedetään aina ”kinkkusinapilla”, eli väkevällä ja makealla, kun taas kakkostyypin makkaraan sopii täydellisesti Dijon. Suolaisehko, vähän voimainen sinappi, joka pehmentää hieman makkaran vahvaa makua.

Joku voisi pitää vain kahta, tai itseasiassa suurimman osan ajasta vain yhtä makkarantekotapaa jotenkin tylsänä. Kyse ei ole kuitenkaan vain tavasta tehdä makkaraa, vaan tavasta syödä sitä. On nimittäin vissi ero aamupalamakkaran, lounasmakkaran, huikopalamakkaran, ”aamuyöllä klo 03” makkaran välillä ja koska köyhänä kävelin aina 7 kilometriä baarista kotiin, niin mikään ei maistu paremmalta kuin uunissa poksautettu kyrsä viideltä aamuyöllä. Makkaraan assosioitu ilot ja surut. Makkara oli läsnä kun masensi ja makkara oli se palkinto jolla itseäni palkitsin lenkin jälkeen. Makkara juhli kanssani, makkara kuunteli pahaa oloa vessassa ja makkara lohdutti kun sattui. Makkara herätti, makkara tuuditti uneen ja makkara oli se päivän pieni piriste, jota juuri kaipasin! En tarvinnut jälkiruokaa, en eturuokaa enkä mitään muutakaan. Makkara oli pääruoka, jälkiruoka, alkupalat ja salaatti.

Elävästi mieleeni jäi se päivä, kun palasin keskustasta jostain lukuisista opiskelijabileistä. Kävellen, koska kuten sanoin, olin köyhä. Ennen ja jälkeen makkaraepisodin otin kävelyevääkseni matkan varrella olevasta grillistä kebatin, mutta nyt pidin itseäni tahallani nälässä, koska tiesin kotona odottavan ah niin maistuvaa makkaraa. Seitsemän kilometriä kävellen on pitkä matka, pienessä hiprakkuudessa vielä pidempi ja aamuyöllä neljän jälkeen tätäkin pidempi. Kesä alkoi olla jo selvästi ohi, olisi itseasiassa loukkaus kesää kohtaan kutsua sitä päivää enää kesäksi. Ulkona oli sumua, linnut visersivät haikeasti saapuvaa syksyä kohden ja kastehelmet kukkien pinnalla näyttivät jäätyneeltä lumelta lakastuneessa maassa. Askel, toinen, kolmas, tuhannes, viidestuhannes. Vielä jaksaa. Pienen lepotauon aikana viereeni ilmestyi toinen opiskelija, miespuolinen jamppa, en muista miltä puolen, enkä muista minkä niminen. Koska määränpäämme oli melko sama, päätimme yhdistää voimamme aivan kuin Frodokin siinä tunnetussa kirjassa teki. Synkkä taivallus muuttui hilpeäksi anekdoottien lennellessä pitkin ilmaa. Lopulta, kuin yllättäen, seisottiin räkä nenästä tippuen kädet kohmeessa kämppäni alaovella. Moikkamoi, oli kiva tavata... paitsi jos, tykkäätkö makkarasta?

Ja niin me istuttiin solukämppäni keittiössä, kello noin 07:00 ja söimme kaksi uunikyrsää mieheen sinapilla. Vaikken tähän ihmiseen enää törmännytkään, niin olen varma, että hän jossain kertoo samaa tarinaa itsekin. Tuntematon tietotekniikkalainen, joka tarjosi hänelle maukkaat uunikyrsät, silloin jo kovin vähistä varastoistaan. Se oli elämäni paras loppukesä.

Mitä tein kun makkara pari päivää myöhemmin loppui? Ostin kurkkua. Ja paketin hiillosmakkaraa.

Elämäni paras loppukesä

Klassinen aihe aineelle ala- tai yläasteella. Kerro elämäsi paras kesä. Näillä ikäluokilla tarinat ovat yleensä hyvin viattomia ja vaatimattomia. Jarmo-Perttiön paras kesä oli se, kun hän sai polkupyörän ja kävivät Heurekassa. Teuvo-Napsulin bestiin kesämuistoon taas voi kuulua se, kun hän löysi pöksyistään paarman ja mikäs Irmeli-Kirveliä enemmän olisi miellyttänyt kuin Heppahullu-lehden lukijamatka Islantiin ratsastamaan peppu verille heppasilla.

Kysy samaa nelikymppisiltä perheelliseltä ja heiltä tulee joku tylsä ja pateettinen tarina siitä, miten paras kesä oli kun he löysivät oman Martta-Vuokkonsa, menivät naimisiin ja/tai pieni hillittömästi paskova Elizabeth Möttönen syntyi. Plaah. En minä sitä epäile, rakkaus on sellainen asia, että se helposti jyrää alleen kaikki hauskemmat ja kivemmat tunteet. Toisaalta, mitäpä muutakaan tällainen ihminen voisi vastata jos vaimo ja lapsi ovat vieressä? ”Elämäni paras kesä oli kun 15-vuotiaana koko kesän vanhemmilta salaa heiluttelin peittoa naapurin kaksi vuotta vanhemman hyppyrinenäisen itsepaljastelua harrastelevan Marian kanssa”? Se olisi silmä mustana kuitenkin heti tai ainakin ”asiasta täytyisi puhua”.

Itselleni tämä kysymys on helppo. Ei ole lapsia, ei tarvitse vastata muutakaan geneeristä sentimentaalista soopaa, vaan itseltäni löytyy varmasti uniikki kesämuisto. Elämäni paras kesä, tarkemmin ottaen loppukesä, oli kun söin kuukauden putkeen makkaraa. Kyllä, makkaraa.

En muista vuotta, mutta ei sillä ole väliä, koska se ei tarinaan oleellisesti liity. Olin kuitenkin jo yliopistossa enkä edes ensimmäistä vuottani. Vietin kesät Lappeenrannassa solukämpässä ja kun en saanut kesätöitä, niin suoritin kesäopintoja ja haisin pahalta. Sellaista viatonta ja hauskaa, mutta vähän onttoa poikamiehen opiskelijaelämää. Päivällä ylös, lenkille, syömään, tietokonetta, koulua ja aamuyöllä nukkumaan.

Isoveljeni opiskeli samassa koulussa ja kun elokuun lehti revittiin kalenterista esille, alkoi yliopistossa taas fuksiaiset joihin isoveljeni osallistui järjestävänä osapuolena. Erään tällaisen session, viikonloppu saaressa opiskelijoiden kanssa, jälkeen hän tuli kämpilleni autolla ja virkkoi: ”Sain pelastettua monta korillista ylimääräistä ruokaa ja juomaa roskikselta! Eivät ne ole olleet lämpimässä kuin viikonlopun, eli ovat täysin syömäkelpoisia”. Hän otti päältä ensin sen mitä itse halusi ja jätti minulle loput. En muista tarkkoja lukuja, mutta minun osuuteni saaliista oli noin 5 litran purkkia täysmaitoa, sylillinen paahtoleipää ja noin 50 pakettia grillimakkaraa, joista pari taisi olla Kabanossia ja loput sitä ”jauhomakkaranakin” tunnettua ihan perinteistä hiillosmakkaraa.

Joku toinen olisi kieltäytynyt siksi kun ei tahdo tai siksi kun ruoka on seissyt viikonlopun lämpimässä. Paskan vitut, mä en ole niitä ihmisiä! Ei se ole miksikään mennyt! Pakkasin pakastimen ja jääkaappini täyteen herkkuja ja ihailin eräänä aamuna kalsareillani saalistani valon suodattuessa solukämpän paskaisista keittiöikkunoista sisälle. Hitto. Minulla on makkaraa. Paljon makkaraa. Harmillisesti en muista miten valmistin ensimmäiset makkarani, mutta uskoisin että olen paistanut ne pannulla ja syönyt jotain vanhoja ruoan tähteitä samalla. Niitä tähteitä, jotka eivät enää mahtuneet jääkaappiin ja piti äkkiä tuhota ennen (lisä)pilaantumista.

Kesän alussa edellinen kämppikseni oli muuttanut pois. Usein he tekivät sitä kun lähtivät kesätöihin, koska eivät halunneet turhaan maksaa kesältä vuokraa. Syksyn tullen hankkivat aina uuden kämpän. Etenkin kun kämppäni oli ”ensikämppä”, eli sellainen jonka saa kun solukämppää hakee ja jossa jokainen laittaa yksiöpaperit vetämään sisään päästyään. En minä. En jaksanut. Joten nautin opiskelujeni aikana yhteensä kymmenistä eri kämppiksistä. He lähtivät, minä jäin.

Elokuun koulun alun myötä aina joku uusi jamppa ilmestyi soluuni ja niin nytkin. Kyseessä ei edes ollut ihan märkäkorvafuksi, vaan useamman vuoden opiskelija, joka oli veljeni tavoin aktiivi ties missä ja vähän pelottava ihminen koripalloilijakavereineen. Hän oli kertonut veljelleni myöhemmin järkyttyneen ensimmäistä tapaamista jääkaappini, siis meidän yhteisen jääkaapin kanssa. Se kun oli pohjasta kattoon täynnä makkaraa, höttöleipää ja punaista maitoa. Hän oli ihan varma, että olen joko 200 kiloinen tai pian kuollut. Meinasin ollakin, kun minun piti tehdä tilaa hänen ruoilleen ja vetää tuplasatsia viikon ajan.

Elämä on vaikeaa.

Moni lukija yhtyy yllä olevaan ja hymistelee mielessään, että juu kaikki asuntolainat, parisuhteet, työt ja työttömyydet, kyllä se elämä on vaikeaa. Mutta en minä sitä tarkoita. Tarkoitan oikeasta vaikeaa elämää, sitä kun kaikki arkipäiväiset asiatkin ovat vaikeita.

Otetaan helppo esimerkki. Olet menossa tapaamaan ystävääsi ja olette sopineet näkevänne jonkun kadun risteyksessä. Katu on pitkä ja 300 metriä etukäteen huomaat tarkoilla silmilläsi ystäväsi jo odottavan. Mitä teet? Miten niin mitä teet? Siten niin, että mitä teet? Miten pystyt enää kävelemään tuon 300 metriä ilman että jokainen askel on tuskaisampaa kuin lasimurskasta tehdyt alushousut. Milloin on sopivaa osoittaa huomanneen kaverinsa ja milloin hän huomaa sinut. Vilkutanko?

Vilkuttaminen sopii parhaiten maalta kaupunkiin muuttaneille, sukulaisille ja muille hulluille. Vilkutus aloitetaan heti kun kaveri vilahtaa näkökentässä huolimatta etäisyydestä ja ihmismassoista välissä. Mikä ”parasta”, vilkutustekniikassa on hyvinkin tärkeää yrittää pitää näköyhteys kokoajan ystäväänsä, joten yhtäkkiä hypitään vastaantulijoiden olkapäillä ja vilkutetaan kuin hullu. Jos tämä ei riitä, mukaan voi ottaa äänen. ”LIISA! LIISA! VUHUU! LIISAAA!”. 300 metrin matka ihmisvilinässä hullusti vilkuttaen ja huutaen saa aikaan sen, että vastapuoli ei enää tunnista sinua, joka lisää huitomisen ja huutamisen määrää. LIISA! TÄÄLLÄ! Sitten kun pääset ystäväsi luo, mitä sanot. Moi? Toinen kuvittelee, että perässäsi oli vähintään lauma verenhimoisia näätiä tai edellisestä näkökerrastanne on 20 vuotta.

Hillitympi tapa on kävellä eteenpäin kunnes kaveri huomaa sinut, sitten hymyillä hieman ja tulla kohti. Mutta mihin helvettiin ne silmät sillä aikaa pitäisi tunkea? Mitä niillä katsotaan? On vähintään epäilyttävää tuijottaa 300 metriä kaveria silmiin mutta yhtä epäilyttävää yhtäkkiä tuijotella muualle. Lisäksi ”pieni hymy” muuttuu yleensä mielipuoliseksi virneeksi ja pieniksi naurunpyrskähdyksiksi. Henkilö näyttää kuin mielisairaalasta karanneelta potilaalta, jolle on kerrottu huono vitsi. Hän tulee kohti kuin kiskoilla hymisten, hymyillen ja turskuen ja mitä lähemmäksi hän pääsee, sitä voimakkaammaksi nämä pakkoliikkeet voimistuvat.

On myös kolmaskin mahdollisuus, jossa leikitään, ettei kaveria olla muka vielä havaittu. Tässä tekniikassa heti ensimmäisestä huomiosta lähtien pyritään katsomaan kaikkialle muualle kuin kaveriin. Kengännauhat, liikkeiden ikkunat, taivaalla paskova lokki ja mikä tahansa roska tai käpy riittää muka hyvinkin viemään huomiosi. Kun matkaa on enää vähän, voit yhtäkkiä nostaa katseesi, esittää yllättynyttä ja jo reteästi tokaista ”Moi!”. Tämä olisi tekniikoista paras, ellei olisi niin läpinäkyvä. Valitettavasti kyseinen tekniikka on etenkin ihmisten ilmoilla vaarallinen. Ratikkakuski saa napata illalla muutaman huikan lisää ”lääkettä” kun hullu mies puskee katua tuijottaen eteen.

Arvatkaa mikä muu on vaikeaa? Se on bussissa istuminen kuoppaisella tiellä. Usealla meistä on vähän ylimääräistä nahkaa tai ihraa leuan alla tai käsivarsissa tai jossain muussa kohden, joka roikkuu paljaana ulkona. Kun bussi tärisee, alkaa ihrakin täristä ja henkilö näyttää pullataikinalta joka on laitettu maalinsekoittimeen. ”Höpsis, ei kukaan huomaa jos läskit vähän tärisee”. MINÄ HUOMAAN! Ja kun minä huomaan, miksei muutkin huomaisi.

Jotta kaulaläskit eivät tärisisi, on tärkeää pingottaa naama niin kireäksi kun voi. Tämä vaatii kaulajänteiden jännittämistä sekä suun aukaisemista. Vastapäätä istuva ihminen, joka hetkeä sitten on kikatellut toisen tärisevälle kaulaläskille ja muutaman sekunnin katsonut ikkunasta ulos kakkivia lokkeja, saa sydärin kun katseen takaisin kääntäessä vastapuolella on hirvittävä virne naamalla, naama pingottunut äärimmilleen ja tärisevän läskin sijaan hikipisarat tärisevät otsalla. Käykö se hullu päälle? Ei se käy, hän vain minimoi kaulatärinää.

Vaikeat asiat osaavat olla myös usein noloja. Kenenpä mielestä vessassa käyminen ei olisi vaikeaa? Montako kertaa penistä pitää ravistaa? Saako baarien yhteiskusilaareissa puhua small talkia? Se on ilmoja pidellyt ja kappas, siinä on miehellä rehellinen kusi, annas kun kättelen! Pitääkö yleisissä vessoissa käyttää vessaharjaa? Mitä viereisessä kopissa oleva ihminen ajattelee, jos joku vetää vessan kahdesti. Mitä helvettiä se on mennyt syömään! Liekö saa alas pöntöstä ollenkaan. Pitääkö nostaa jalat ylös, jos pönttö alkaa tulvia. Sosiaalisempi veijari voisi koputtaa kopin ovea ja huutaa, että pilko se pirulainen kahtia, niin se menee alas. Mutta kun ei siitä ole kysymys, tässä siistinä ihmisenä vain nuohoan pönttöä jäljiltäni. Kyllä se meni alas ihan yhdellä kertaa, vaikka tarrasikin tosi kovasti kiinni reunoista.

Kun jo alapäästä puhutaan, päästäänkin sitten seksiin. Kaikki on vaikeaa jo heti ensisanoista lähtien. Miten kukaan voi vastata mitään järkevää kysymykseen ”Antaisitko minulle hyvää seksiä?”. Joo. En. Riippuu hyvän määrittelystä. Satutko muuten tykkäämään rinnalle ulostamisesta? Ai, se siis määritellään hyvän ulkopuolelle. Ajatelkaa miten jumalattomat paineet, jos kysymykseen erehtyy vastaamaan positiivisesti. Mitä jos seksi ei olekaan hyvää. Sähän lupasit jo! Nainen varmasti kertoo asiasta eteenpäin ja seuraavan kerran kun yrität hakea pankista lainaa, nuttura tiukalla oleva Irmeli tykkää sitä, että et sinä ole lupauksiasi ennenkään pitänyt joten noinkohan tulee lainat maksettua takaisin. Ei se ”En” vastauskaan sen parempi ole. Silloin tosin ei tarvitse hirveästi stressata seksin onnistumisesta, kun ihan yksin saa harrastella. Hyvän määrittelystä jauhaminen taas tarkoittaa sitä, ettet ole oikeasti koskaan edes saanutkaan seksiä tai vaihtoehtoisesti yrität kovasti pelata itsesi tilanteesta ulos. Tämä on hyvin yleistä silloin kun tulet baari-illan jälkeen tolkkuihisi, huomaat kellon olevan aamuyön, pyllysi löytyy sohvalta ja sylistä vähemmän viehättävä nais- tai mieshenkilö, joka tunkee jäykistynyttä kieltäsi suuhusi. Sanaton viestintä onneksi toimii, vastapuolen hiuksiin oksentamalla ei tarvitse vastata eikä muutenkaan määritellä mitään.

On tosi vaikeaa löytää itselleen sopivia vaatteita, etenkin farkkuja. Miehillä ei vaatesuunnittelijoiden mielestä ole pyllyä jota korostaa tai jos ostat farkut, jotka hyväilevät pyllyä, niin sitten etumus kärsii lievästä ahtaudesta. Lievällä tässä yhteydessä tarkoitetaan sitä, että ”kummassa lahkeessa?” kysymykseen voi vastata, että kivekset vasemmassa ja loput oikeassa ja verta taitaa valua siitä ihan keskeltä. Valmiiksi kulutettujen farkkujen myynti on myös sellainen markkinavoimien nerokkuus, ettei parempaa. Ei kukaan ole enää niin juntti, että ostaisi kuluttamattomat, mutta jotenkin on ristiriitainen olo kun valmiiksi puhkikuluneet farkut kuluvat puhki jostain eri paikasta. Onko nämä nyt pilalla vai vielä paremmat? Se on helvetin vaikeaa päättää. Pitääkö minun mennä kauppaan ja ostaa uudet ehjät valmiiksi reikäiset farkut? Kaiken vaikeuden keskellä pelihousujensa repiminen ei ainakaan housujen kuntoa paranna.

Jos joku on vaikeaa, se on käytävällä ihmisten ohittaminen. Hikipisarat lentävät välittömästi kattoon kun tajuat käveleväsi kapealla käytävällä samalla puolen kuin vastaantuleva ihminen. Pitäisi väistää, mutta kun se vastapuoli väistää myös. Sitten väistetään uudestaan. Lopulta kaksi ihmistä tanssii keskellä käytävää kuin mielipuolet vammaiset söpöttäen ympäriinsä Sori, Anteeksi, Tästä mä luikahdan, Oho, No mikä tässä turinaa. Jos joskus haluaisin estää varasta pääsemästä karkuun käytävällä, laittaisin kaksi ihmistä kävelemään vastakkain käytävän etu- ja loppupäässä. Sen jälkeen siitä ei pääsisi kukaan ohi ihmisten nylkyttäessä tosiaan keskellä käytävää. Oota mä meen vasemmalle jos sä meet oikealle eikun sun oikealle eikun Teksasin oikealle eli vasemmalle.

Vaikeuden multihuipennus: syöminen valkoinen paita päällä. Enkä puhu nyt mistään kiikkeristä oliiveista tai muista pyöryläruoista, vaan helposta ruoasta jota voi haarukalla lävistää. Kun haarukallinen lohta ja muusia lähestyy suutasi, jostain helvetistä yhtäkkiä tulee ilmavire, kidutetun kalan irrallinen palanen tekee viimeisen kostoretkensä ja julmasti kirkuen (kirkuminen tulee valkopaidallisen suusta, toim.huom.) hyökkää rinnuksille. Kun asian tajuaa ja yrittää äkkiä paperilla pyyhkiä tahraa, kaatuu maitolasi syliin ja paidalla oleva tahrakin vain leviää ja leviää eikä mikään uuden paidan ostamista vähempi sitä enää koskaan saa paidasta irti, vaikka kotivaatteista mikä tahansa piki tai piellä kuorrutettu paskapökäle irtoaa valkoisesta paidasta ongelmitta. Ongelmia voi yrittää minimoida istumalla tuolinnurkalla ja heti kun tuntee, että ruoka hyppää haarukasta, hyppää itsekin sivuun väistäen likaiset kimpaleet. Hullusti kiljuen pöydästä loikkiva henkilö tosin saa hyvin nopeasti seurakseen valkotakkiset sedät. Millään lautasliinoilla tai muilla on turha huijata. Reisien päälle on turha liinoja viritellä, eivät ne paitaa pelasta ja paidan kaulukseen viritetty lappu taas sisältää sellaisen yllätyksen, että se liina itsessään on jo aina likainen. Mikään ei ole niin kivaa kuin kerrankin onnistuneen syönnin jälkeen tajuta, että kaulaan tungettu lautasliina on jostain syystä jo valmiiksi tahmainen ja taas on paidassa tahra. Tässä vaiheessa tekisi mieli jo kaataa maitolasi vapaaehtoisesti housuihin, kiljua ja rynnätä läskit täristen bussiin. Antaa olla, kun kaikki on aina niin helvetin vaikeaa, ettei mikään voi onnistua.

Lehtien verkkopuolen kommenteissa on ollut jo jonkun aikaa hermostunutta itkua siitä, miten Suomessa ei enää saa olla Mies! Kaikenmaailman pehmopojut ja marjakakkukaarlet ovat aiheuttaneet sen, että naiset kuolaavat vain pillifarkkuja käyttäviä hinttarihipstersejä, eikä kunnon työmiehiä enää arvosteta. Pitäisi käydä jossain vitun teattereissa ja katsoa jotain homotansseja ja syödä chevreä, eikä makkara, kalja ja lätkä saisi enää kuulua harrastuksiin. Ja kaikenmaailman homot vielä tanssii linnassakin ja adoptiokin vielä, ajatelkaa millaisen "miehen" mallin ne lapset saa kun perheestä puuttuu oikea Mies. Suomalainen valkoihoinen makkaraa syövä heteroMies on selvästi syrjityin olento päällä maan.

Niin... mutta kun asiaa hetken ajattelee ja miettii, että mikä on oikein kunnon Miehen, siis vittu isolla ÄMMÄLLÄ olevan MIEHEN määritelmä, niin kumpi teistä kuulostaa oikeammalta:

a) Mies, siis Mies isolla ämmällä on perkele sisukas luonteeltaan. Kun Mies menee, niin siinä ei pikkuasiat paina. Ämmät ja lapset itkee, mutta Mies ei välitä vaikka saatana sataisi laavaa niskaan. Miehellä on sen verran munaa ja sisua, että häntä ei kiinnosta jos joku marmattaa ruokavaliosta tai harrastuksista. Mies on myös sen verran karski, että hän ei aloita uikuttavaa itkua heti kun kynsi katkee tai kadulla tulee vastaan hinuri tai homot pussaa. Ei Miestä paljon hetkauta nämä pikkuasiat, ei! Ja jos Miehen vaatetyylistä valitetaan, niin yksi hailee, Miestä ei kiinnosta ja hän pukeutuu niin kuin haluaa. Ja jos Miehellä ei käy naisonni, niin sitten Mies tekee itselleen jotain ja johan löytyy taas seuraa! Mies ei jää nurkkaan itkemään kun Liisa-Marjatta lähteekin fruiden mukaan.

Vai...

b) Mies on sellainen joka itkee paljon ja usein. Yhyy, naiset ei anna mun käyttää kollegepaitaa. Yhyy, homot tanssii. Tiiättekö kun mua Henkilökohtaisesti ihan loukkaa se kun jotkut miehet käyttää pillifarkkuja ja slipovereja. Siis loukkaa! Tiäksä! Olen ihan shokissa ja en voi muuta kuin itkeä ja uikuttaa. Yhyy, yhyy, yhyy. Ja sit ne homot. Mua niin pelottaa ne, olen niin arka ja kauhuissani, etten voi muuta kuin toivoa että ne kaikki kärrättäisiin Ahvenanmaalle. Sit mua ei pelottaisi niin paljoa enää ulkona. Pakolaiset myös, nekin pelottaa ihan kamalasti. Ja ne naiset... Eikö vois tehdä jotain lakia, että naisten on pakko antaa piparia myös näille, kun sit ei tarttisi saada pakkeja kun taas itkettää :'(

Joten minkä ihmeen takia ensin itketään, että ei enää saa olla Mies, mutta samalla kuitenkin käyttäydytään kuin pehmopojut ja itkeskellään ympäri nettiä kun homppelit, tummikset, cityvihreät ja fruidet kiusaa ja naisetkaan ei enää katso kuin ennen?

En ymmärrä miten elämä voi olla aina niin vaikeaa ja kaikki pikkuasiat, jotka ovat muille itsestäänselvyyksiä, ovat mulle ikuisen hankaluuden lähde. Tällä kertaa ovet. Meillä on työpaikalla rappuset yläkertaan ja heti rappusten yläpaassa on raskas ovi. Ovi on heti ylimmän portaan kohdalla, eikä ennen ovea ole mitään tasannetta. Kuulostaako pahalta? No ei varmasti, jos et ole minä.

Olin matkalla yläkertaan hakemaan toimistotarvikkeita rallatellen päässäni ja naureskellen tyhmille jutuille, kun yhtäkkiä kuulin hissin oven avautuvan puoli kerrosta takanani ja kun käännähdin, näin erään naisen tulevan pois hissistä. En tuntenut naista, mutta toisaalta firmassamme on kyllä aika paljon työntekijöitä, enkä minä kaikkia naamalta muista. Ehkä hän oli jostain toisesta yrityksestä, samassa rakennuksessa kun on kuitenkin useita. Jatkoin kävelyä henki keuhkoissa vinkuen rappusia ylöspäin ja tämä naishenkilö jäi hieman minusta jälkeeni. Kun matkaa ovelle oli enää yksi kerros, minuun iski yhtäkkiä ihan hirveä paniikki. Voi helvetin perkele! Oviongelma!

On nimittäin ihan uskomattoman tuskaista yrittää välillä päättää, pitääkö ovea auki takana tulevalle henkilölle vai ei. Oven pitäminen auki seuraavalle on kohteliasta ja oven iskeminen kiinni etenkin naaman vierestä on tosi epäkohteliasta. Ei minua sinänsä kohteliaisuus kiinnostaisi, mutta epäkohteliaisuudesta tulee aina jotenkin syyllinen ja kamala olo ja tulee mieleen, että mitähän he minusta ajattelivat. Asiaa panikoidessa kävelyvauhtini ehkä hieman hidastui, koska nainen oli taas saavuttanut minua. Tunsin miten aloin hikoilla kainaloista ja pyllyni alkoi kylmentymään. Pitäisikö minun pitää ovea auki. Hän on niin kaukana, että teen itsestäni ihan naurunalaisen jos jään pitkäksi aikaa vartomaan oven kanssa, etenkin jos hän ei tulekaan sinne minne minä vaan jatkaa ylimpään kerrokseen. Hän varmasti pitää minua ihan apinana, jos naama hiestä kimmeltän typerä ilme naamalla varron puoli minuuttia oven kanssa. Ei helvetti! Oikeesti! Auttakaa joku!

Viimeisten rappusten kohdalla kämmeneni ovat jo ihan hiestä märkiä. Minun on pakko tehdä päätös nyt! Nainen on jäänyt taas hieman jälkeeni ja lopulta päätän, että ihan sama vaikka minusta jäisi epäkohtelias kuva, en aio pitää ovea auki, hän on kuitenkin niin kaukana. Päätän leikkiä, etten ole muka huomannut häntä ja sujahtaa ovesta nopeasti. Silloin hän joutuu itse avaamaan oven, mutta tuskin pitää minua mitenkään erityisen ilkeänä, eihän kaikki aina kaikille ovia auki pidä, etenkin jos se toinen henkilö on sen verran kaukana. Näytän avainkorttia ovelle ja keltaisen valon välähdettyä tajuan, että ovi ei aukeakaan enää tähän aikaan illasta ilman ovikoodia. Olen jo niin paniikissa oviongelmasta, että saan yhtäkkisen muistikatkon ja unohdan täysin pinkoodini. Voi helvetti! Mikä se oli! Koko oviongelma unohtuu hetkeksi kun yritän palauttaa päähäni koodia, joka on hävinnyt sieltä täysin. Tilalla on vain kuva vuohesta syömässä peltipurkkia. Mistä helvetistä se nyt tuli! Normaalisti nauraisin asialle itsekseni turskaen, mutta tämä ei ole yhtään naurun asia. Millisekunnit tuntuvat minuuteilta ja sekunnit vuosilta. Takaani kuuluu hitaat kaikuvat askeleet: kop-kop-kop-kop ja silloin muistan sen! Tada-taa-tada-taa! Kehitin pinkoodilleni muistisäännön joskus kun sen ekan kerran unohdin ja tajuan, että toinen ja neljäs numero ovat samoja numeronäppäimen alapäästä ja eka ja kolmas ovat vierekkäin. Voitonriemuisena, melkein kiljahtaen, näppäilen koodin ja luikahdan äkkiä ovesta ja huomaamattani vielä kädellä vetäisen ovea kiinni takanani, kun yhtäkkiä kuulen hirveän kiljaisun ja töminää.

Tunnen miten sydän hyppää ulos rinnastani, sormistani lähtee tunto ja otsani hölähtää litimäräksi neljäsosasekunnissa. Sen sijaan, että jäisin tarkemmin katsomaan mistä on kyse, otan nopeita juoksuaskelia hieman kumarassa toimistotavarahuoneeseen, jossa vietän lopulta lähes puoli tuntia muka kyniä katsoen ja piileskelen konttien takana. Päässäni takoo vain ajatus: "OVIONGELMA! PERKELE! OVIONGELMA!". Lopulta uskaltaudun palaamaan hitaasti omia jälkiäni takaisin ja kun näen raskaassa lasiovessa rasvaisen naamanjäljen ja hieman verta, juoksen rappuset alas ja päätän, etten mene enää koskaan töihin. Päätös vahvistuu yhtäkkiä viisinkertaiseksi pelkän fraasin sijaan, kun rappusten alapäässä käytävää ulko-ovelle juostessa hissi aukeaa vierestäni ja kyydistä tulee kalpea nainen pidelleen nenällään veristä sideharsoa. Kiljaisen ja kun ulko-ovella tajuan taas oviongelman läsnäolon, lamaannun melkein täysin, repäisen oven niin auki kun sen saa ja juoksen työpaikan taakse kohti satamaa.

Että ihan hyvä päivä töissä! Palkankorotusta tässä odotellessa <3 Muistan vielä kotimatkalla kävellessä, että meidän tiimiin muuten on tulossa juuri uusi henkilö ja hänen muuten piti käydä kirjoittamassa työsopimus tässä lähipäivinä. Naishenkilö. Hiki valuu jo sukkiini ja mietin, pitäisiköhän rueta myymään pyllyä tai soittaa töihin ja sanoa, että olen loppuelämäni kipeä.

Tällä kertaa oksennus riitti uuteen "heräämiseen" ja nousin taas sängyltäni, konttausmatkalla kohti seinää tosin yllätyin kun en ainakaan tietääkseni osunut oksennukseen, jonka olisi pitänyt olla juuri siinä kohdassa mihin sängystä lattialle valuin. Ennen seinälle pääsyä tajusin myös unohtaneeni videon kellot kokonaan. Vaikka valokatkaisin olikin jo sormieni ulottuvilla, päätin vilkaista kohti videoita kuin tarkistaen, että kellokikka toimii vielä. Kun unesta, vedestä, hiestä ja ties mistä rasittuneet silmäni saivat maailman pysähtymään ja tarkensivat kohti videoita, näin miten peittoni tipahti lattialle vauhdilla. Hypähdin istuvassa asennossa taaksepäin lyöden pääni huoneeni oveen, hapuilin ovenkahvaani ja yritin avata ovea. En joko osannut tai saanut ovea auki, enkä voinut avata enää silmiäni, koska kuulin jotain raahaava ääntä sängyltäni päin. Yritin huutaa mutten saanut suustani mitään ääntä, enkä pian pystynyt enää hengittämäänkään. Tunsin vain hirvittävän kivun rinnassani kun hapettomat keuhkoni alkoivat sykkimään samalla kun sydän hakkasi entistä kovemmin. Sormenpäistäni lähti tunto ja kehoni alkoi kouristelemaan uudestaan. Kun raahaava ääni lähestyi ja lähestyi, sain lopulta vedettyä ilmaa sisääni hengittäen samalla keuhkoihini kaiken sen mitä kurkussani oli ja tällä kertaa tunsin tukehtuvani oikeasti, hukkuen omaan limaani. Polvet täristen ja voimat hiipuen yritin kammeta itseni ylös ovea pitkin ja sain lopulta avattua valot. Tiesin taas etteivät ne toimineet, mutta loputtomalta tuntuvien sekuntien jälkeen olin varma, etten herää jos en avaa silmiäni. Raahausäänistä huolimatta pakotin toisen silmäni auki kääntäen välittömästi katseeni lattiasta kohti kattoa. Liian myöhäistä, koska en voinut olla näkemättä jotain muodotonta lattialla. Kärsin muutenkin väsyneenä "hitaista silmistä", jossa nopea katseen kääntö kohti valoja saa koko näkökentän venymään, mutta en ymmärrä mitä sellaista valoisaa on lattialla voinut olla, josta jäi venymisjälki näkökenttääni silmien hakeutuessa kohti valoa ja noustessani taas kerran ylös sängyltäni.

En muista paljoakaan enää loppuyöstä. Mitään normaalia hirveämpää ei tapahtunut, joskin jo valmiiksi hankkimani kauhu ei hävinnyt millään, vaikka opinkin katsomaan taas kelloa ja sain itseni "heräämään" jo muutamassa sekunnissa edellisestä. Olen varovaisesti yrittänyt miettiä monestiko nousin sängyltä ja olen päässyt lukuun 30 ja 50 välillä. Viimeisen nousukerran muistan selvästi, koska siinä silmänräpäyksessä kun pomppasin taas tuttuun tapaan ylös sängyltä, kaikki tuntui täysin erilaiselta kuin ennen ja tällä kertaa ei vinoutuneen erilaiselta vaan tutun tavalliselta. Nopea tsekkaus videoiden kelloon paljasti niiden valaisevan. Helvetillinen ryntäys valokatkaisijalle ja ulvahdin kivusta kun 200 wattia valovoimaa poltti pimeään tottuneita silmiäni. OLEN HERÄNNYT!

Vaikka olin edelleen lähes lamaantunut pelosta, en voinut ajatellakaan sänkyyn palaamista. Asiaan vaikutti myös se, että vaikkei oksennusta tai "suklaata" löytynyt mistään, niin sänkyni oli aivan litimärkä kauttaaltaan patjoja myöten. Loogisin selitys oli sänkyyn kuseminen kerran tai useastikin, mutten tajua miten sillä tavalla olisin saanut jalkopääni ja tyynynkin litimäräksi. Päädyin lopulta selitykseen, että kyseessä on hikeäni, jota olen erittänyt hyvinkin runsaasti. Avattuani television, radion ja tietokoneen päätin valvoa loppuyön. Kello oli reilu 5, sitä en tiedä onko heräillessäni kello ollut oikeasti vaille neljä vai ei, mutten edes välittänyt. Seuraavat kaksi tuntia vietin katsellen hauskoja videoita netistä odottaen auringon nousemista.

Nukuin seuraavat kaksi vuotta valot päällä joka yö ja pahimpina öinä heräsin laittamaan myös television musiikkikanavan päälle. En päässyt peloistani irti muuttaessani Varkauteen, koska jostain syystä se kämppä oli todella äänekäs yöllä. Narinaa, kirskunaa, pamahduksia ja raahaavaa ääntä. Kaikkea tällaista voi odottaa vanhalta puutalolta, mutta pakokauhuun herätessä loogisimmat selitykset eivät olleet niitä mitä ensimmäisenä ajatteli. Valon toimimattomuutta ja multiheräilyä en ole onneksi enää koskaan kokenut. Riippumatta kuulusta selittämättömästä äänestä tai kauhun määrästä, aina valokatkaisijalle päästyäni olen tajunnut olevani oikeasti hereillä, eikä ympärillä kuulu mitään outoa normaaleja talon narinoja lukuun ottamatta.

Ymmärrettävistä syistä en ole kyseisen tapahtuman jälkeen ollut hirveän innokas juomaan enää useaa päivää putkeen, en halua samanlaista liskojen yötä enää koskaan.

Tämä tapahtui minulle yliopistoaikoina. En muista tarkalleen vuotta, mutta oli luultavasti 2003 tai 2004. Elämäni ensimmäinen (ja viimeinen) excursio, määränpäänä Tampereen ja Turun kautta Oulu, josta kolmantena päivänä palattiin takaisin Lappeenrantaan. Ehdottomasti mahtavimpia reissuja koskaan, mutta vaati myös älyttömästi turnauskestävyyttä ja sosiaalista staminaa oksennella paluumatka bussissa muovipusseihin.

Palasimme Lappeenrantaan aamulla kahdeksan korvilla. Krapula oli ihan hirveä, joskin oksentelu oli loppunut jo puolivälissä bussimatkaa. Yritin nukkua kotiin päästyäni, muttei se onnistunut korvien täyttyessä äänistä ja huoneen pyöriessä ympyrää. Onneksi ei tarvinnut mennä kouluun, tosin en mä käynyt siellä pahemmin muutenkaan, joten sain viettää krapulaani ihan yksin kotona mässäten sitä vähää mitä kaapista löytyi. Ruoka oli krapulapainotteista, sisältäen muun muassa 800 grammaa vaaleinta paahtoleipää, loput 200g kun oli otettu matkalle evääksi viiden viinilitran kyytipojaksi.

Yö venyi pitkälle koneella istuen kuten oli tapana. Olo oli muuttunut pahimmasta peruskrapulasta enemmänkin mädäntyneeksi usean päivän krapulaksi. Mahaan sattui, kaikki masensi, kolmen päivän jatkuva aistiärsytys aiheutti musiikkia, puhetta ja kuiskauksia päähän ja ajatuskin nukkumisesta etoi, vaikka löysinkin monta kertaa pääni näppäimistöltä. Lopulta en enää voinut tehdä muuta kuin kävellä toiselle puolen huonetta sammuttamaan valot ja varpaat pöydänjalkaan lyöden palata natisevaan sänkyyni. Olin varma, etten saa unta koko yönä, mutta sammuin kuin lyhty lähes välittömästi silmät suljettuani.

Heräsin yhtäkkiä aivan järjettömään pakokauhun tunteeseen. Sydämeni pyrki rinnasta ulos ja en tiennyt mistä tämä johtui. Pulssi oli varmasti kahdensadan paikkeilla ja lisääntyvä ja halvaannuttava kauhu estivät sen, että olisin noussut tarkkailemaan tilannetta. En voinut tehdä muuta kuin itkeä ja kääntää pääni kohden seinää. En todellakaan halunnut nähdä huonettani, koska epäilin tämän hirvittävän kauhun johtuvan jostain mikä saattoi olla samassa huoneessa. Vilkas mielikuvitus palautti mieleeni kaikki poltergeist- ja kummitusleffat ja olin ihan varma, että jos vilkaisen kohti valokatkaisijaa, näen jotain mieleni tuhoavan hirvittävää.

Pulssi tuntui nousevan entisestään ja aloin kouristelemaan. Hiki valui noroina ihoillani ja pelkäsin terveyteni puolesta. En saanut hengitettyä niin tiheästi kuin olisi pitänyt ja pelkäsin aiheuttavani itselleni hyperventilaation. Näkökentän tummentuessa en voinut tehdä muuta kuin hypätä silmät kiinni pystyyn ja juosta kohti ovea valokatkaisijalle. Tiesin valokatkaisijan sijainnin vaikka silmät kiinni, koska kämppäni oli verhot suljettuna lähes sysipimeä ja oli joka aamuista hupia etsiä valoja heräämisen jälkeen.

Kun sormenpääni koskettivat katkaisijaa painoin sitä niin voimakkaasti kuin pystyin ja lyyhistyin polvilleni maahan. Avasin hitaasti silmäni vieläkin täysin kauhuissani ja vilkaisin kohti huonettani. Siellä ei ollut mörköjä, ei lentäviä esineitä, ei sarjamurhaajia eikä petoja menneisyydestä. Samalla tajusin kauhukseni kuitenkin sen, ettei kaikki ollut kuten piti. Kattolamppu, 2x100W koska vihaan pimeyttä, oli selvästi päällä muttei jostain syystä valaissut huonetta. Efekti oli sama kuin punaisissa hätävaloissa. Ne näkee todella kirkkaina, muttei se valo silti tunnu säteilevän eteenpäin vaan jättää koko huoneen pimeyteen. Vajosin uudelleen polvilleni tajuttuani todistavani jotain täysin yliluonnollista kunnes hyppäsin uudestaan sängyltäni pystyyn.

Hetkellisen WTF olotilan jälkeen tajusin, että äskeinen oli ollut vain unta. Olin nyt vasta herännyt oikeasti, valitettavasti vielä enemmän kauhuissani kuin äsken. Vaikka tiesin, ettei huoneessani ole mitään, en voinut olla silti kokematta halvaannuttavaa pelkoa. Tajusin taas itkeväni ja tuijotin silmät puoliauki lähes sysimustassa kämpässä vieressäni olevaa seinää. Yritin pyyhkiä toisella kädellä hiestä ja kyyneleistä kirveleviä silmiäni, mutten pystynyt liikuttamaan itseäni. Ympärilläni velloi täydellinen hiljaisuus, varsin harvinainen opiskelijakämpässä ja se jo itsessään lisäsi oloni kurjuutta.

Kun lopulta sain käteni toimimaan ja pyyhittyä silmiäni, päätin tehdä kuten viimeksi ja rynnätä katkaisijalle. Tällä kertaa ryntäys meni viimekertaista nopeammin, koska istumaan noustessani sänky päästi kovan narauksen ja aiheutti täydellisen romahtamiseni. Huutaen ryntäsin silmiä kiinni pitäen kohti seinää, törmäsin oveen ja napsautin valot. Tiesin jo silmiäni avaamatta, ettei valo valaise vieläkään. 200 watin lamppuja kun ei voi olla näkemättä piponkaan läpi...

Ja taas kerran nousin sängyltä entistä pahemmassa jamassa. Juuri kun kuvittelin oloni helpottavan sillä, että tiedän jo miten ainakin yhden unista saa päättymään, kosketin kädelläni jotain märkää ja lämmintä peitolla. Käänsin katseeni välittömästi takaisin kohti seinää ja yritin järkeillä käyttäen kaikkea logiikkaani. Ehkä olin laskenut alleni ja peitto oli jotenkin kastunut ja muuttunut pehmeäksi... en silti tajunnut miten peitto voisi tuntua enemmänkin sulaneelta suklaalta tai lehmän läjältä. Tämä taas sai minut epäilemään, että ykkösen sijaan onkin käynyt pahempi vahinko, mutten tajunnut miten ihmeessä olisin saanut sen annosteltua housuistani peiton päälle. Heti kun tämä ajatusketju loppui ja aivoissa tuli hiljaista, tuttu kauhu valtasi taas mieleni. Mitä helvettiä täällä tapahtuu! Itku muuttui enemmänkin kurjaksi huudoksi kun potkin peittoa raivoisasti pois päältäni. Yritin huutaa apua, mutten saanut enää henkeä. Räkä ja lima valuivat kurkkuuni estäen ääntelyn ja suustani pääsikin pian hukkuvan korahdus kun pärskin ilmoille räkää suustani saadakseni happea. Kompastuin peittooni ja kaaduin lattialle lyöden polveni. Kipu sai minut heräämään hieman ja avasin vahingossa silmäni huomaten, miten videoissani näkyvä kellonaika näkyi normaalia hämärämmin. Aivan kuten kattolampussakin, digitaaliset numerot olivat kyllä valaistuja, mutta jostain syystä se valo ei tuntunut säteilevän yhtään eteenpäin, aivan kuin näyttöön olisi liimattu joku valonsäteitä hillitsevä kalvo. Kun käteni osui taas tähän lämpimään "suklaaseen" ja mieleni alkoi sumenemaan, tajusin pystyväni päättelemään videoiden kellonajasta sen, olenko unissani vai herännyt.

Tämän ajatuksen tultua päähäni ponnahdin taas ylös sängystäni, tällä kertaa lähes voitonriemuisena. Hahaa, osaan rikkoa salaisuuden! Avasin reteästi silmäni, kumarruin ja vilkaisin pöydän alle kohti videoitani. 03:43 ilkkui videoiden kellotaulu valottomalla valolla ja niin nousin taas kerran sängyltäni. Taas voitonriemuisena, mutta joskin pettyneenä tajusin taas kerran, että jotain on nyt todella pahasti pielessä. Laskeuduin hitaasti takaisin selälleni ja taistelin itseni kanssa, avaisinko silmäni kunnolla ja kumartuisin katsomaan videoita tai sulkisinko silmäni ja tuijottaisin seinää. Käteni tipahti hervottomana sängyn laidalta ulkopuolelle ja samalla tunsin, miten koirani nuolaisi kättäni. Kauhuvilunväristysten kadottua tästä yllättävästä teosta sydämeni täytti rauhallisuus. Uskollinen Viki ainakin parantaisi oloani ja koiran iloinen äänekäs läähätys soti kaikkia kauhuleffojen "koira murisee haamuille" kliseitä vastaan. Kymmeniä sekunteja myöhemmin kun kyllästyin ajatukseen koirani lipovan hikistä kättäni, yritin edelleen silmät kiinni koskettaa häntä päälaelta. Lähes samassa tajusin, ettei minulla ole koiraa! Ei minulla, mutta vanhemmillani kyllä! Vetäisin käteni välittömästi takaisin sänkyyn, huusin niin kovaa kuin keuhkoistani lähti, avasin silmäni ja näin käteni kimmeltävän märkyydestä. Sydämeni tuntui räjähtävän ulos rinnastani ja oksensin melkein päälleni järjen paetessa mielestäni. Pyörryin luultavasti kauhusta, koska seuraava muistikuva on kun hyppään taas istualleni sängyltäni edelleen itkien ja täristen kuin haavoitettu eläin.

Yritin päästää suustani niin paljon ääntä kuin mahdollista, osittain karkottaakseni mahdollisia olentoja, osittain peittääkseni niiden ääniä ja osaltaan yrittäen herättää kämppistäni, josta en edes tiennyt onko hän paikalla vai en. Huusin, itkin, itkin ja huusin ja konttasin kohti valokatkaisijaa. Jos kyseessä olisi kauhuleffa, nyt olisi siirrytty alun housupyykkiä aiheuttavasta säikyttelystä siihen, kun sankari(tar) raahautuu itkien pitkin lattiaa jonkun samalla leikaten häneltä sormia irti. Olin alistunut, kykenemätön ajattelemaan ja en voinut lopettaa huutamista, mutten myöskään muodostamaan mitään sanoja suussani. Jokainen kontattu metri kolotti luitani, aivan litimärät käteni luiskahtelivat lattialla ja tunsin miten ällöttävän likainen lattia tarttui ihooni. Valot syttyivät, näin miten valo ei valaissut ja ennätin sanoa itsekseni "vittu..." juuri ennen kuin hyppäsin taas sängyltäni ylös, pakokauhun takoessa päässäni ja verisuonten laajetessa verenpaineen noustessa vaarallisiin mittoihin. En voinut enää pidätellä oksennusta, joka ei tullut krapulasta, vaan puhtaasta kauhusta ja elimistön ylirasittumisesta. Lattialle lirisevä oksennus sai minut kokemaan vilunväristyksiä, jotka silti tuntuivat lähes lomailulta tässä tilanteessa, kyse kun oli vain terveestä ja normaalista ällötyksestä jota kuka tahansa kokee lattialleen laatatessa.

...jatkuu osassa II

Perjantai ja kolmastoista päivä ja minulla olisi treffit. Olen rakastunut Facebookin Social Me applikaatioon, koska siellä on niin helppo tutustua ihmisiin ja heti etukäteen voi jo rajata niin helposti tyhmiä tai epäviehättäviä ihmisiä pois. Itsetunto ja hermot säästyy, kun kahville lähtiessä jo etukäteen tietää, että yhteistä juteltavaa riittää, ulkonäöt luultavasti miellyttävät molempia ja vastapuoli tuskin on ilkeä tai pelottava supermalli.

Odotin innolla iltaa, koska treffiseurani tuntui ainakin netin perusteella todella kivalta. Kuva oli otettu hieman oudosta kuvakulmasta, joka aina saa epäilemään sitä, ettei hänestä saa parempia. En kuitenkaan jaksanut stressata sitä. Hän näytti naapurintyttömäisen nörtiltä, mutta samalla todella viehättävältä, sopivan pehmeältä ja meikkasi kuvan perusteella ainakin täydellisesti käyttäen vahvoja fantasiavärisiä meikkejä. Luonteeltaan hän oli utelias ja mielenkiintoinen ja sai minut nauramaan, joka oli todella iso plussa.

Työpäivä päättyi ylitöineen, kello lähestyi seitsemää ja minulle meinasi tulla jo hieman kiire. Ryntäsin keskustaan ja siellä Old Hatiin, joka on mahtava treffipaikka halvan kaljan, hyvän sijainnin ja rauhallisen meiningin vuoksi. Etukäteisstressasin sitä, tekeekö seura oharit tai enkö minä tunnista häntä. Olin lähettänyt viestin myöhästyväni ehkä 5 minuuttia, mutten saanut mitään vastausta. Olin lopulta minuuttia vaille sovittu aika perillä, eikä häntä näy missään. Iik! Menin tiskille tilaamaan suosikkijuomaani, eli 0.6 litran kaljamia, kun kuulen selkäni takaa iiiihanan pehmeän äänen: "Moi!".

Käännyn ympäri melkein läikyttäen kaljani ja en voi uskoa silmiäni. Jos hän oli kuvassa upea, hän on livenä vielä tuplasti upeampi. Hänestä oikein huokui ihana naapurintyttömäisyys ja ujous, samalla kuitenkin kuorrutettuna upealla ulkonäöllä ja vahvalla meikeillä, mikä kuvastakin oli käynyt ilmi. Hänellä oli hopeista luomiväriä, yhtä lemppariani ja paksut huulet olivat värjätty tummanpunaisiksi ja rajattu vielä mustalla. Kuitenkin se syy, mikä sai minut melkein läikyttämään kaljan uudestaan oli hänen villapaitansa. Olen jostain syystä ihan heikkona poolovillapaitoihin ja hänellä oli turkoosi pehmeän paksu villapaita, jossa poolokaulus ylettyi leukaan asti ja kyseinen villapaita oli vielä hyvin tyköistuva ja rintoja korostava. Ei siis pelkkä "on niin kylmä niin viskasin jonkun", vaan selvästi harkittu vaatekappale, jonka tarkoitus on olla lämmin ja stimuloiva. Sitä se oli, stimuloin melkein reiän housuihini.

Opastin hänet pöytään kun hän oli tilannut siiderin ja juttelimme niitä näitä. En saanut silmiäni irti hänen naamastaan ja paidastaan, mutta vältin onneksi rintatuijotus-ansan. Jos hän oli seksikäs, niin hän oli myös hauska ja tajusin yhtäkkiä jo parin oluen jälkeen olevani hieman huppelissa ja vaistomaisesti kosketin hänen kättään jotain vitsiä kertoessa ja huomasin, kun hän alkoi tekemään samaa. Fyysinen kontakti treffeillä on kaikkein tehokkain tapa osoittaa, että kaikki menee hyvin! Ihanaa!

Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan ja hän oli etukäteen kertonut, että joutuu menemään aamulla töihin. Treffit olivat upeat ja oltiin pikkuhuppelissa, muttei sen enempää. Halattiin, annoin hänelle pienen pusun poskelle ja kysyin, millä bussilla hän menee kotiinsa. Hän punastui selvästi ja hiljaa minua silmiin ujosti tuijottaen kysyä, että entä jos hän tulisikin vielä luokseni "iltateelle". OMG! Sehän käy! Kohta oltiinkin jo bussissa, istuttiin toisiamme vastapäätä ja minulla onneksi oli laukku, jolla sain peitettyä pullottavat housuni. En siis todellakaan odottanut seksiä tai jopa pelkäsin sitä, koska se on kuitenkin loputon stressin ja itsehäpeän aihe, mutta silti ajatus siitä, että hän tulee luokseni, tuntui niin ihanan lämpimältä.

Vihreä tee on aina hyvää, meillä oli todella hauskaa ilman oluttuoppejakin ja vaikka emme pahemmin harrastaneet fyysistä läheisyyttä, meidän välillämme oli kuitenkin jatkuvaa "fyysistä flirttailua", eli jos kävelimme käytävällä vastakkain siirsimme toisen edestä ottaen lanteilta kiinni, kosketimme toista puhuessa hänelle ja tahallani keksin jotain puheenaiheita, joihin liittyi koskettelu. "Ohhoh, sulla on tuossa elämänviiva *hiplaa*".

Ilta ja yö oli pitkä ja ihana, mutta unta ei voi estää, etenkään pitkän työviikon ja ylitöiden jälkeen. Tajusin nukahtaneeni sohvalle kesken lauseen ja hän tajusi saman myös. Kellokin oli jo lähes yksi, jonka takia ehdottikin, jos menisin nukkumaan. Ajattelin hänen lähtevän kotiinsa, mutta yllätyin kun hän hieman nolona sanoi, ettei hänellä ole hammasharjaa. Minulla on aina yksi käyttämätön hammasharja kaapissa vieraita varten ja tunsin taas miten housut kiristyy ajatuksesta, että hän jää yötä. Enää ei edes yllättänyt se, että hän otti todella hyvin pyynnön nukkua samassa sängyssä, ylimääräisiä sänkyjä kun ei ole ja sohvakin on rikki.

Nukun aina boksereillani oli vieraita tai ei. Vaikka ehkä häpeänkin alastomuutta tai vähäpukeisuutta, niin en silti ole koskaan oikein osannut hävetä riisuuntumista nukkumaan mennessä. Heitin vaatteet pois boksereita lukuunottamatta ja hyppäsin peiton alle. Hän teki klassisen naiskikan, eli ensin sammutti valot ja sitten alkoi vähentämään vaatteita, tosin järkytyksekseni tajusin, että hän hyppäsikin suoraan sänkyyn riisumatta mitään päältään. Normaalisti olisin kysynyt, onko hän järjissään, paksussa villapaidassa nukkuminen peiton alla kun kuulostaa aika tuskaisalta, mutta koska en tiennyt mitään kiihottavampaa kuin hän paitoineen vieressäni peiton alla, olin ihan täydellisen hiljaa ja yritin pitää sydämeni rintakehän sisäpuolella.

Kello lähestyi kahta ja kaikesta kiihottuneisuudesta huolimatta nukahdin nopeasti. Heräsin neljältä siihen kun keittiössä oli valot. Treffiseura tuli, edelleen samoissa vaatteissa, keittiöstä vesilasin kanssa ja sanoi käyneensä vettä kun janotti. Hän jätti keittiöön valot päälle, joka ei haitannut minua yhtään, koska kiitos niiden valojen nyt makuuhuoneessakin oli kohtalaisen valoista ja sain tuijottaa häntä. Yllätyin taas kerran, kun hän selvästi ujostellen ja pinnallisesti hengittäen peiton alle kömmittyään laittoi kätensä rintakehälläni ja alkoi hiplaamaan minua. Olin varma näkeväni unta, mutta ihan sama, se olisi sentään hyvä uni. Tartuin häntä lantiolta, silittelin poskia ja liutin kättä paitaa pitkin. Olin saanut hänestä netissä sellaisen käsityksen, ettei hän todellakaan ole mikään seksipeto, päinvastoin se jännittää ja pelottaa häntä. Ehkä siksi yllätyin taas kerran sitä, miten hän noin 5 minuuttia kevyen hiplailun jälkeen kiepsahti päälleni, suuteli minua suulle ja sitten kaulalle, rintakehälle ja eteni kohti napaa. MITÄ HELVETTIÄ! Aikooko hän antaa suuseksiä!?? Noin 30 sekuntia myöhemmin tiesin vastauksen, kun hän riisui bokserini ja pussasi elintäni. Ei jumalauta! Elämäni kiihottavin hetki, elämäni kiihottavimman ihmisen kanssa ja hän näyttää siltä, että viiden sekuntin päästä penikseni on hänen suussaan. Kiitos keittiön valojen makkarissa ei ollut pimeää, mutta minulla ei ollut laseja eikä piilareita päässäni. Tiesin olevani tyhmä, mutta ajattelin, että minun on PAKKO nähdä hänen ottavan suihin minulta, koska sen näkemisen ajattelu aiheuttaa minulle varmasti jo koko loppuelämän kestävän muistonautinnon. Enhän minä tietenkään voinut hypätä sängystä pois kun terska oli jo huulilla, joten epätoivoisesti kurotin käteni yöpöydälle ja kokeilin, olisiko lasini siinä. Tunsin kaksikin eri lasikoteloa ja muistin, että olin kerännyt kaikki vanhat lasini yöpöydälle, koska minun oli tarkoitus selvittää voisiko ne viedä johonkin silmälasikeräykseen.

Tajusin ajattelevani jotain helvetin lasikeräyksiä samalla kun tunsin miten hänen suunsa avautui ja kiihkoni kymmenkertaistui. Räväytin lasikotelon auki, tempaisin lasit päähäni ja vaikka tajusin lasieni olevan vanhat, näin niillä hyvin, kun näköni ei ole huonontunut sitten teinivuosien. Nyt näin tarpeeksi selvästi, miten hänen upea huulipunansa vähän tahriutui penikseni varteen ja miten hänen turkoosi poolopaitansa kaulus oli niin viettelevä. Olin varma, että saan orgasmin tyyliin jo nyt ja mietin, että enhän pilaa nyt kaikkea ennenaikaisella siemensyöksyllä. Hän tarttui peniksen juuresta kädellään ja katsoi minua kohti. Hänen ihanalta tuntunut pään liikuttaminen pysähtyi kun hän nosti katseensa minuun ja koko maailma tuntui jähmettyneen. Hän tuijotti minua penikseni suussaan hieman outo ilme kasvoilla tekemättä mitään ja minua alkoi hiotuttamaan, että mitä helvettiä tämä on. Sitten tajusin, että mulla on lasit päässä ja otin ne pois. Tajusin samalla, että ne olivat ensimmäiset lasini, eli suuret harmaat KEKKOSLASIT. Yritin jotenkin pelastaa tilanteen, mutta ensimmäinen lause mikä päähäni tuli oli: "Jotta näkisin sinut paremmin", suoraan Punahilkasta. Hikoilin kauttaaltani, muutuin punaisemmaksi kuin hänen huulensa ja penikseni kurtistui viinirypäleen kokoiseksi. Ähräsin laseja takaisin koteloonsa. Tyttö oli polvillaan alapäässäni, tuijotti edelleen minua ja sopersi jotain vessaan menemisestä. Leikin nukkuvaa ja kuulin varttia myöhemmin, kun ulko-oveni kävi.

Hän ei ottanut minuun enää mitään yhteyttä, enkä minä todellakaan ilennyt ottaa enää häneen yhteyttä. Mikä pahinta, en edes koskaan pystynyt nauttimaan siitä kuvasta, joka päähäni syöpyi hänen upeista kasvoistaan penis suussaan, koska aina kun ajattelen sitä, näen itseni kekkoslaseissa puoli-istuvassa asennossa tuijottamassa tyttöä kiihottunut virne naamalla lausuen "Jotta näkisin sinut paremmin".

...jatkuu osasta I:

Uusiosanat

Koloratiiviverbit jo osoittivat, ettei savossa tarvitse välttämättä kahlita itseään sallittuihin suomen kielen sanoihin. Voit siis vapaasti keksiä uusia sanoja, kunhan ne kuulostavat siltä, mitä yrität niillä kuvailla. Savossa on myös täysin sallittua käyttää samaa sanaa täysin eri asioihin eri kontekstissa. No niinhän se on ylipäätään suomen kielessä, mutta nyt ei tarkoiteta mitään "kuusi" vs "kuusi" -homonyymia, vaan esimerkkinä "rävöttää" voidaan liittää paistamiseen, makaamiseen, istumiseen, olemiseen, jonkin asian huonouteen, hyvyyteen tai vaikka siihen, kun nenästä valuu räkä.

Etenkin uussavossa tärkeää on imeä vaikutteita muista murteista ja kielistä ja vääntää nämä sanat uuteen muotoon. Lopputuloksina on esimerkiksi: "Pistä se veihti siihen sippuraraaraan", "Uottakee! Iestä! Mun on pakko ennättää tohon tösään!", "Takasin tsadissa, täällä mieli lepää maaseuvvun jälkeen", "Miun skäbe on nokialainen ja jos kohta se ii-founi ei ala tulla, niin viskaan tämän rakkineen ikkunasta kavulle!" ja "Sulla on ihan himmeet pyysat ja wau miten sähäkkä lyyssi! Kokeiles sopiiko nämä hopeiset ronttoset vielä sulle?".

On myös erittäin sallittua käyttää "mie/sie"-kieltä savon kanssa yhdistettynä. Savo+Oulu on myös täysin ok. Lappikin käy, koska vaikka savon murre eroaakin lapista, niin tämä kuitenkin toimii erittäin hyvin parivaljakkona siinä mielessä, että savoa puhuva ihminen saa lappalaisen puhumaan omaa murrettaan ja imemään ehkä jotain äänenpainoja toisesta murteesta. Savo + pohjanmaa eivät sen sijaan sovi yhteen. Kuten muinainen älykkö sanoikin, ihmisten on helppo muuttaa pohjois-etelä -akselilla, mutta vaikea muuttaa idästä länteen tai toisinpäin. Kulttuuriero Rovaniemen ja Helsingin välillä on olematon, mutta Kuopion ja Seinäjoen välillä lähes ylitsepääsemätön.

Savolainen toisto

Ehdottomasti enemmän "maalaissavon" erikoispiirre, mutta kuten moni muukin asia, tämä pulpahtaa uussavolaisen kielessä heti kun hän ei ole enää täysissä sielun ja ruumiin voimissaan. Savolaisen toiston idea on toistaa sama asia kahdesti peräkkäin. Oikein tärkeä asia voidaan toistaa jopa kolmesti, mutta tämä kolmas kerta on haipuva kerta, tietynlainen "kaiku" kahdesta ensimmäisestä toistosta.

Toistoa käytetään silloin kun joku asia on tärkeä, hämmästyttävä tai muuten jotenkin huomattava. Toistoon on kohteliasta vastata toistolla, yleensä kysymyslauseena, jos haluaa jakaa aloittajan tunnetilan. Alkuperäinen puhuja voi vielä alleviivata asian kohtuuttomuutta vastaamalla toistoonsa vastattuun toistoon vielä kerran toistolla.

Esimerkki: (Uus)savolainen mies kiertelee Maskussa katsellen sohvien hintoja.

Savolainen: 1600 euroa! Jumalauta! Jo on kallis sohva! Jo on kallis sohva!

Toinen esimerkki: (Uus)savolainen mies kertoo Masku-kokemuksestaan pullanisupöydässä kaverilleen:

Sohvanostaja: Suatana sellanen pikkane perussohva nii makso tuhatkuussataa. Jo ol kallis sohva! Jo ol kallis sohva!

Kaveri: Vua niinkö ol? Vua niinkö ol?

Sohvanostaja: Jo vuan! Jo vuan! (jo vuan...)

Savolainen itseruoskinta ja vähättely

Savolaiseen kulttuuriin liittyy osaltaan kaksi ehkä hieman ristiriitaista aspektia. Toisaalta kaikki on aina paskaa, kuralla, rikki, huonoa ja hankalasti. Samalla kuitenkin niitä vastoinkäymisiä hakemalla haetaan itselle, koska ne vastoinkäymiset on kuitenkin tarkoitus voittaa. Jos kesällä sepelitiellä suksiessa maidonhakureissulla susi puraisee perseestä ja taivaalta sataa magmaa, niin eipä siihen voi muuta tokaista kuin: "Vua jo on normaalia lipakammat nämä sukset! Nyt pistetään ramppa kalkattamaan! Vielä kun tuo sus irrottas otteensa kun meinaa vähän nipistää. Onneksi ei ole sentään vilakka kun tuota tultakin tulee taivaalta".

Uussavolaisessa elämäntavassa sudet ovat vaihtuneet romanikerjäläisiin ja sepeli suksien alla myöhästyviin busseihin, mutta noin muuten sama "kaikki on paskaa..." ja "...mutta kyllähän sitä nälkäänsä syö" asenne yhdistyy heilläkin. Eli kun normaali ihminen tulee viiteen villapaitaan kääriytyneenä -30 asteen pakkasilla taksilla töihin, niin savolainen vetää lyyssiä kiinni ja kertoo kävelevänsä 10 kilsaa kotia. Miksi? No ihan vain vittuillessaan. Sitten piä paljaana kävellään pakkasessa ja kiroillaan kun on "aavistuksen vilakka". Samalla kaavalla vuoden pahimpana myrskypäivänä lähetään ihan vain huvin ja urheilun vuoksi pyörällä hakemaan 10 kilsan päästä maitopurkkia ja nurkassa peloissaan kyyristelevälle kioskin tädille sanotaan, että "Siellä meinaa vähän ripeksiä!".

Savosta, savolaisuudesta ja savon kielestä tulee monelle mieleen kumpparijalkaiset isännät ajamassa traktoreillaan viljellen mukuloita ja emäntiään. Kouluun hiihdetään kesät talvet ja töissäkin käydään hevosreellä, paitsi jos sudet söi hevoset, jolloin napataan ne sudet kiinni ja pistetään pulkka perään.

Tämän kirjoitelman tarkoitus ei ole millään tavalla puuttua ihmisten luuloihin "maaseutusavosta", vaan paremminkin valottaa sitä tosiasiaa, että savon kieli voi ja elää nykyisin myös nuorison suussa. Tämä nuorison puhuma versio savosta on, omakeksimälläni termillä "uussavoa" ja siihen liittyy vahvasti kaupunkilaistuminen ja erkaantuminen kielen alkulähteiltä, mutta samalla kuitenkin tietynlainen sisäsyntyinen pieni kaipuu ja haikeus lapsuuden maisemiin, siihen kun kesällä mentiin leivinuuniin viiluuttelemaan ja talvella ahtauduttiin pakastimeen lämmittelemään.

Uutta savoa kuulee parhaiten Helsingissä (eli "Tsadissa"). Pienemmissä kaupungissa savo on enemmän perinteistä savoa, Helsingissä taas savolaisuuteen liittyy vahvasti se, että varmaan 70% PK-seutulaisista on "landelta" ja jokaiseen murteeseen on tarttunut sekä slangia että myös paljon muita murteita. Sillä, mikä on "aito savo", ei ole enää merkitystä. Itseasiassa tuskin sitä kukaan muutenkaan tietää, kun joka torpassa puhutaan vähän eri kieltä. Ja jos maaseudulla on hirveät tappelut Nilsiäläisten ja Juankoskelaisten välillä, Helsingissä savolaisuus on yhdistävä tekijä, eikä sillä enää ole väliä, mistä päin Savoa olet tullut. Tämä osaltaan yhtenäistää uussavoa, koska tässä kielessä ei enää tarvitse väkisin pitää eroja yllä vain naapurikylävihan takia.

No niin ystäväiseni, jos olet kiinnostunut uussavosta tai haluat jopa oppia puhumaan sitä, niin noudata seuraavia neuvoja. Kerron tietyistä varsin universaaleista uussavon piirteistä, jotka tekevät uussavosta juurikin uussavon.

Savolaisten kierous

Tämä lienee yksi tunnetuimmista ja samalla surullisimmista esimerkeistä ylipäätään savoon liittyen. Nimittäin varmaan 99% ei-savolaisista ymmärtää asian väärin. Savolaisten kieroudella ei tarkoiteta kusipäisyyttä, huijaamista, varastelua, paskanpuhumista tai mitään muutakaan tällaista suoraan negatiivista asiaa. Kierous on enemmänkin osin positiivinen asia (vertaa satujen viekkaaseen jänikseen) ja enemmänkin vain määritelmä savolaisten kommunikaatioista. "Kun savolainen puhuu, vastuu siirtyy kuulijalle" on hyvä sanonta, joskin sekin menee monelta varmasti yli hilseen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että savolaisessa kommunikaatiossa yritetään puhua paljon ilman että kuitenkaan annetaan mitään selvää vastausta mihinkään. Tällä estetään se, että myöhemmin jouduttaisiin vastuuseen puheistaan.

Otetaan esimerkki elävästä elämästä. Töissä minulta kysytään, että kun asiakkaan palvelimet ovat nyt kuralla ja ne pitäisi korjata, niin edetäänkö me tavalla A vai tavalla B? Kysyjänä on projektipäällikkö, jolla itsellään ei ole teknistä osaamista vastata kysymykseen, joten hän konsultoi sitä minulta. Kirjoitan 10000 merkin pituisen sähköpostin, jossa kerron tavan A ja B hyvät sekä huonot puolet. Nyt viesti olisi suomeksi "tässä kaikki faktat, sun pitää tehdä itse päätös". Mutta ei, en jätä asiaa tähän! Seuraavaksi viestistä muokkaantuu lose-lose -tyyppinen. Eli korostamalla kummankin tavan erittäin huonoa puolia, lukijalle tulee vaikutelma, että jos hän valitsee A:n, homma kusee, joten pakko valita B, mutta homma kusee silloinkin, eli mun pitääkin valita sittenkin A, mutta ei, homma kusee vielä pahemmin, entä jos...

Ensivaikutelmalta tällainen viesti näyttää asiantuntevalta vastaukselta kysymykseen. Mutta kun proikkari käy asiaa läpi asiakkaan kanssa, he huomaavatkin, ettei viesti vastaa mihinkään ja sen lisäksi se tekee vielä täysin mahdottomaksi valita kumpaakaan vaihtoehtoa, koska molemmat ovat yhtä aikaa äärettömän huonoja, mutta myös fysiikan lakeja rikkoen toistaan huonompia.

"Paskanpuhumista siis", joku voisi huutaa takarivistä. Ei. Viesti on timanginkovaa asiaa nurkasta nurkkaan, vuosien it-kokemuksella puserrettua höyryävää totuutta. Mutta kiitos savolaisuuden kierouden, viesti on muotoiltu siten, ettei minua voida pitää vastuussa kakan osuttua tuulettimeen valitsi proikkari kumman vaihtoehdon tahansa.

Toinen sinänsä helpompi tapa osoittaa (uus)savolaisten kieroutta on toistensa kumoavat sanat. Alla esimerkkejä:

Helsinkiläinen: Lähdetkö uimaan?
Savolainen: En kyllä

H: Kuinka usein käytät alkoholia viikonloppuisin?
S: Joskus aina

H: Eikö meidän pidäkin kääntyä tästä oikealle? Onhan tämä se oikea reitti!?
S: Nyt en kyllä oikein tiedä...
H: Onko vai ei!??
S: Se voipi olla kyllä oikea, mutta se voi olla tietysti vääräkin
H: KÄÄNNYTÄÄNKÖ VAI EI???????
S: Joo ei!! Ei kyllä!!

Tuplakonsonantti ja kielioppi

Kun joku ei-savolainen matkii savolaista puhetapaa, hän käyttää lähes poikkeuksetta tuplakonsonantteja. Polliisi. Bannaani. Minä en ole koskaan jaksanut tästä närkästyä, mutta ihan oikeasti. Jos haluatte kuulla tuplakonsonantteja, menkää Ouluun. Se on heidän erikoispiirre, ei savolaisten.

"No mutta käyttäähän savolaisetkin tuplakonsonanttia!", joka huutaa takarivistä. Olet oikeassa ärvökäs, mutta syy tuplakonsonanttiin ei ole se, että sanassa pitäisi olla tuplakonsonantti, vaan se, että sanoja venytetään ja venyminen tehdään konsonanteissa (toisin kuin pohoooojaaaaaanmualaiset, jotka venyttävät vokaaleja).

Uussavolainen voi siis sanoa "Pittää lähtee kauppaan" tai "Pitää lähtee kauppaan", eikä näistä kumpikaan ole enemmän väärin tai oikein kuin toinen.

Sen sijaan alla on oikeasti (uus)savolaisia erikoispiirteitä:

HT-yhdistelmä: Me emme sano "veitsi", emmekä "veitti", vaan "veihti". Metsä on mehtä. Joutsen on jouhten... No okei, ei ole, mutta uussavolaisuuden yksi tärkeä piirre onkin tietynlainen itseironia alkuperäistä maalaissavoa kohtaan. Uussavolainen mielellään nauraa omalle murteelleen, keksii uusia sanoja ja vääntää vanhoja. Tämän takia on täysin ok sanoa "jouhten", vaikkei se aitoon savoon kuulukaan.

Poistettu D: Alkuperäisessä savossa d korvataan yleensä t:llä, mutta tätä uussavolaiset eivät tee. Sen sijaan yleisesti kieleen kuuluu d:n nielaisu. "Ei pidä" on "Ei piä" ja "Ahdetaan" on "Ahetaan".

Viimeisen vokaalin poisto: Alkuperäisestä savosta peritty yksi klassisimpia savolaisuuden esimerkkejä. Virallisesti tämä nielaistu vokaali korvataan j:llä, mutta ei savolainen sano "vesj", vaan "ves", jossa s on ehkä hieman jiihin päin kallellaan. Poikkeuksena "Kallavesj", jossa j kuuluu selvästi. Uussavolaisilla tämä vokaalin nielaisu ilmaantuu yleensä kiihtyneenä, päihtyneenä tai pelleillessä. Uussavolainen voi siis töissä sanoa: "Kaupungin lumityöt ovat epäonnistuneet täysin", kun taas illalla parin tuopin jälkeen valmiiksi ärsyyntyneenä tulos voisi olla: "Kuapungin ukot pitäs pistää lum[m]töehin!!". Hakasuluissa oleva m tarkoittaa tuplakonsonanttia venymisen takia. Näettekö! Siellä on tuplakonsonantti. Näin niitä käytetään, ei niinkään "Polliisi" tavalla.

IE: Kun uussavolainen juoksee junaa kohti jo valmiiksi myöhässä, hikisenä ja hermostuneena ja eteen tulee joku mummeli arpomaan, ilmoille kiirii tarhapöllömäinen: "MEE IESTÄ!!". Eikä tällä tarkoiteta, että mummon pitäisi nousta sorron iestä, vaan "edestä" muuttuu muotoon "iestä", aivan kuten "pidä" muuttui "piä":ksi.

Koloratiiviverbit

Ja nyt tulee se alkuperäisen ja uussavon tärkein erityispiirre. Tämä on se, mikä tekee savolaisesta savolaisen. Nimittäin kun savolainen sanoo, että "Aurinko paistaa", hänen on pakko lisämääritellä vielä tätä paistaa-verbiä. Lopputulos voisi siis olla: "Aurinko paistaa rävöttää". Tämä "rävöttää" sana, joka ei itsessään tarkoita mitään, on viralliselta nimeltään "Koloratiiviverbi". Koloratiiviverbeistä on tehty mahtava pro gradu -työ. Kielifetistien ja oikeasti kiinnostuneiden kannattaa lukaista Saara Luttisen pläjäys osoitteesta: https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/11915/saaraluttinen.pdf

Koloratiiviverbin käytössä voi ottaa hyvin vapaat kädet, joskin ei-savolainen voi helposti käyttää sellaisia koloratiiviverbejä, jotka kuulostavat hassulta natiivin korvaan. Toisaalta kuten sanoin, "paistaa rävöttää" on siitä hyvä esimerkki, ettei rävöttää tarkoita mitään, mutta silti paistaa rävöttää luo heti mielikuvan porottavasta auringosta. "Kävellä räpöstellä" tuo mieleen hieman vaivalloisen kävelyn liian pienissä tennareissa, kun taas "Kävellä käpöstellä" on enemmän normaalin kevyen naisen 15 kilsan lenkki lenkkarit jalassa.

Jokainen voikin nyt ilahduttaa kanssaeläjiään kokeilemalla reaktioita, kun sanoa pläjäyttää ilmalle jonkun koloratiiviverbin. Kokeilkaa vain rohkeasti, ei se pure. Puhua ruplattakaa vaikka kassaneidille, että ulkona sataa tihnuttaa, eikä sen takia jaksa juosta jolkotella kotiin, vaan mieluummin ottaa bussin ja menee kotiin syödä lipostelemaan litran jäätelöä.

...jatkuu osassa II