Oviongelma

En ymmärrä miten elämä voi olla aina niin vaikeaa ja kaikki pikkuasiat, jotka ovat muille itsestäänselvyyksiä, ovat mulle ikuisen hankaluuden lähde. Tällä kertaa ovet. Meillä on työpaikalla rappuset yläkertaan ja heti rappusten yläpaassa on raskas ovi. Ovi on heti ylimmän portaan kohdalla, eikä ennen ovea ole mitään tasannetta. Kuulostaako pahalta? No ei varmasti, jos et ole minä.

Olin matkalla yläkertaan hakemaan toimistotarvikkeita rallatellen päässäni ja naureskellen tyhmille jutuille, kun yhtäkkiä kuulin hissin oven avautuvan puoli kerrosta takanani ja kun käännähdin, näin erään naisen tulevan pois hissistä. En tuntenut naista, mutta toisaalta firmassamme on kyllä aika paljon työntekijöitä, enkä minä kaikkia naamalta muista. Ehkä hän oli jostain toisesta yrityksestä, samassa rakennuksessa kun on kuitenkin useita. Jatkoin kävelyä henki keuhkoissa vinkuen rappusia ylöspäin ja tämä naishenkilö jäi hieman minusta jälkeeni. Kun matkaa ovelle oli enää yksi kerros, minuun iski yhtäkkiä ihan hirveä paniikki. Voi helvetin perkele! Oviongelma!

On nimittäin ihan uskomattoman tuskaista yrittää välillä päättää, pitääkö ovea auki takana tulevalle henkilölle vai ei. Oven pitäminen auki seuraavalle on kohteliasta ja oven iskeminen kiinni etenkin naaman vierestä on tosi epäkohteliasta. Ei minua sinänsä kohteliaisuus kiinnostaisi, mutta epäkohteliaisuudesta tulee aina jotenkin syyllinen ja kamala olo ja tulee mieleen, että mitähän he minusta ajattelivat. Asiaa panikoidessa kävelyvauhtini ehkä hieman hidastui, koska nainen oli taas saavuttanut minua. Tunsin miten aloin hikoilla kainaloista ja pyllyni alkoi kylmentymään. Pitäisikö minun pitää ovea auki. Hän on niin kaukana, että teen itsestäni ihan naurunalaisen jos jään pitkäksi aikaa vartomaan oven kanssa, etenkin jos hän ei tulekaan sinne minne minä vaan jatkaa ylimpään kerrokseen. Hän varmasti pitää minua ihan apinana, jos naama hiestä kimmeltän typerä ilme naamalla varron puoli minuuttia oven kanssa. Ei helvetti! Oikeesti! Auttakaa joku!

Viimeisten rappusten kohdalla kämmeneni ovat jo ihan hiestä märkiä. Minun on pakko tehdä päätös nyt! Nainen on jäänyt taas hieman jälkeeni ja lopulta päätän, että ihan sama vaikka minusta jäisi epäkohtelias kuva, en aio pitää ovea auki, hän on kuitenkin niin kaukana. Päätän leikkiä, etten ole muka huomannut häntä ja sujahtaa ovesta nopeasti. Silloin hän joutuu itse avaamaan oven, mutta tuskin pitää minua mitenkään erityisen ilkeänä, eihän kaikki aina kaikille ovia auki pidä, etenkin jos se toinen henkilö on sen verran kaukana. Näytän avainkorttia ovelle ja keltaisen valon välähdettyä tajuan, että ovi ei aukeakaan enää tähän aikaan illasta ilman ovikoodia. Olen jo niin paniikissa oviongelmasta, että saan yhtäkkisen muistikatkon ja unohdan täysin pinkoodini. Voi helvetti! Mikä se oli! Koko oviongelma unohtuu hetkeksi kun yritän palauttaa päähäni koodia, joka on hävinnyt sieltä täysin. Tilalla on vain kuva vuohesta syömässä peltipurkkia. Mistä helvetistä se nyt tuli! Normaalisti nauraisin asialle itsekseni turskaen, mutta tämä ei ole yhtään naurun asia. Millisekunnit tuntuvat minuuteilta ja sekunnit vuosilta. Takaani kuuluu hitaat kaikuvat askeleet: kop-kop-kop-kop ja silloin muistan sen! Tada-taa-tada-taa! Kehitin pinkoodilleni muistisäännön joskus kun sen ekan kerran unohdin ja tajuan, että toinen ja neljäs numero ovat samoja numeronäppäimen alapäästä ja eka ja kolmas ovat vierekkäin. Voitonriemuisena, melkein kiljahtaen, näppäilen koodin ja luikahdan äkkiä ovesta ja huomaamattani vielä kädellä vetäisen ovea kiinni takanani, kun yhtäkkiä kuulen hirveän kiljaisun ja töminää.

Tunnen miten sydän hyppää ulos rinnastani, sormistani lähtee tunto ja otsani hölähtää litimäräksi neljäsosasekunnissa. Sen sijaan, että jäisin tarkemmin katsomaan mistä on kyse, otan nopeita juoksuaskelia hieman kumarassa toimistotavarahuoneeseen, jossa vietän lopulta lähes puoli tuntia muka kyniä katsoen ja piileskelen konttien takana. Päässäni takoo vain ajatus: "OVIONGELMA! PERKELE! OVIONGELMA!". Lopulta uskaltaudun palaamaan hitaasti omia jälkiäni takaisin ja kun näen raskaassa lasiovessa rasvaisen naamanjäljen ja hieman verta, juoksen rappuset alas ja päätän, etten mene enää koskaan töihin. Päätös vahvistuu yhtäkkiä viisinkertaiseksi pelkän fraasin sijaan, kun rappusten alapäässä käytävää ulko-ovelle juostessa hissi aukeaa vierestäni ja kyydistä tulee kalpea nainen pidelleen nenällään veristä sideharsoa. Kiljaisen ja kun ulko-ovella tajuan taas oviongelman läsnäolon, lamaannun melkein täysin, repäisen oven niin auki kun sen saa ja juoksen työpaikan taakse kohti satamaa.

Että ihan hyvä päivä töissä! Palkankorotusta tässä odotellessa <3 Muistan vielä kotimatkalla kävellessä, että meidän tiimiin muuten on tulossa juuri uusi henkilö ja hänen muuten piti käydä kirjoittamassa työsopimus tässä lähipäivinä. Naishenkilö. Hiki valuu jo sukkiini ja mietin, pitäisiköhän rueta myymään pyllyä tai soittaa töihin ja sanoa, että olen loppuelämäni kipeä.