Siellä se on koiruuksien taivaissa… Ikävä on suunnaton ja kaikki mahdolliset elukat muistuttavat sen pois menosta… Se oli nuori ja villi, sekopäinen gaselli. Rakasti jahdata autoja ja juosta itsensä uuvuksiin. Ja silti se jaksoi aina nousta ja innostua uudestaan ja uudestaan.
Juustopalan vuoksi se lähes seisoi päällään, voltit ainakin onnistuivat ja kattoon hyppimiset.
Vessan ovi aukesi itsestään ja nenää tungettiin keskellä yötä pytyyn … siellähän vesi on kylmää ja parempaa kuin omassa kupissa. Nenä tunkeutui myös jättiruokasäkkiin ja masu syötiin potkupallon kokoiseksi, mutta aijai sitä tyytyväisyyden maiskutusta ja rakkaudenosoituksia sen jälkeen.
Pallopelit olivat parhaita, varsinkin jättiluiden päiden heittely ympäriinsä ja monasti päähäni. Hännän nöpö koipien välissä juostiin toiseen huoneeseen karkuun …
Talvisin otettiin vauhtia olohuoneen villamatosta ja tultiin tökkäämään nenua emännän kylkeen jotta siitä aiheutunut pieni säkäri saisi lisää virtaa jo niin energiseen luonteeseen.. *huokaa*
Luulin jo voivani käsitellä aihetta ilman kosteita poskia… En pysty. Liian rakas otus on mennyt pois ja aivan liian nopeasti.
Eihän se ehtinyt edes kolmatta talvea lumessa temmeltää…..