Minun kiukkuni on pelottavaa. Vihani on vielä pelottavampaa. Nyt alan ymmärtää, miksi minua on joskus pelätty. Olen pelottava, nyt tajuan vihdoinkin sen itsekin. Jäätävä kylmyys on ilmeisesti vaikeampi kestää kuin räiskyvä tuli. Terävät, rauhalliset, tarkkaan osuvat piikit tekevät kipeää. Jostain syystä ne ovat pelottavampia kuin äkäisesti roiskitut. Minut pitää ärsyttää todella pitkälle ennen kuin suutun näin isosti. Pinnani venyy ja venyy, mutta tietyt asiat napsauttavat sen poikki kertaheitolla. Valehtele minulle ja sen jälkeen on helvetti irti. Hähää.
Se, mikä muita pelottaa, on lopulta yhdentekevää. Minua pelottaa tässä ihan jokin muu. Kun kiukkuni pääsee tarpeeksi isoksi -suurimmilta osin sen vuoksi, että koitan hillitä sitä nätisti niin pitkään ja piilottaa sen- se ei meinaa loppua enää ollenkaan. Se vain kiehuu ja kuplii, jäädyttää minut ja vie kaiken pehmeyden mennessään. Haluan purra juttuja irti, tahdon hakata jäsenen poikki, tahdon saada toisen kitumaan.
Pehmeä ja pörröinen? Paskat. Piikikäs ja jäinen.
Oikeasti minua kiukuttaa jokin ihan muu. Minua kiukuttaa asiat, jotka muuttavat minut päivä päivältä kireämmäksi ja uupuneemmaksi. Asiat, jotka vievät minut kauemmaksi itsestäni ja ilosta.