Aamulla, kun astuin läjään epämääräistä moskaa lattialla, meinasin jo aloittaa blogin teemalla ”Kämppis from hell…” sisältöä olisi kuukausien tarpeiksi, ja sympatiat Internetin nimettömiltä kanssaihmisiltä taattu.
Vaan en. Minusta on tullut kovin lempeä aikuistuessani. Äkkipikainen luonteeni ei ole laimennut, mutta olen oppinut laskemaan kymmeneen, ja ymmärtämään, miten monet konfliktit johtuvat vain ihmisten erilaisesta maailmankuvasta. Tai no, en ymmärtämään, mutta sietämään. Olenhan yhtälailla itsekin jollekulle toiselle täysin ymmärtämätön ja erilainen!
Pesin juuri (niin kuin on tavaksi käynyt) kylppärin – ja ei-minun väriset hiukset viemäristä – tämän kämppiksen jäljiltä, keräsin moskan lattialta, vaihdoin hänen kissansa hiekat ja ostinpa vielä pyytämättä keskiolutta jääkaappiin häntä varten. Oli poloinen sen verran masentuneen oloinen lähtiessään töihin.
Jossain välissä mietin vahingossa, ”Musta tulisi vielä ni-iin hyvä vaimo jollekulle.”
Kämppikseni kun on ollut hyvää koulutusta minulle, oikea vanhanajan herrasmies ja aviomies samassa paketissa. Hän on itsekin vitsaillut omaavansa miehiset huonot puolet, vaikka onkin naisellinen nainen.
Juu, hän löhöää sohvalla ja on epäsiisti, mutta hän on myös ainoa ihminen yli vuoteen, joka on vienyt minut ulos syömään ja jaksaa latoa kohteliaisuuksia, jotka eivät ole totta.
Aikamoinen paradoksi. Minusta tulisi hyvä vaimo jollekulle vanhanliiton herrasmiehelle, ja kämppiksestäni hyvä aviomies vastaavalle naiselle.
Molemmat yrittävät etsiä pariaan nykyajan miehistä, saas nähdä miten käy.