Pojan kädet tärisevät, kun hän näpertää rintaliivieni hakasia ja hermostuksissaan oikoo kuppien väliin ommeltua pientä koristerusettia, jonka keskellä on pisaranmuotoinen helmikoru. Satiini on liukasta ja poika melkein pudottaa liivit käsistään, mutta ehtii viime hetkellä napata koristepitsistä, joka kaartaa kuppien reunoja.
Poika on nuori, itse asiassa minulle ehkä turhankin nuori, mutta vain ehkä. Olisiko ikää siinä 19-20 vuoden tienoilla. Mitäpä siitä, en minä häntä(kään) itse valinnut. Hän ja monet muut kaltaisensa vain osuvat tielleni ja olisihan se jokseenkin omituista väistellä ja kääntyä poispäin. Eihän tämä niin vakavaa ole, hauskanpitoa vain.
Hupia kestää lyhyen tai joskus pidemmänkin hetken, siitä jää suupieleen hymy, joka haihtuu hetken päästä olemattomiin muistikuvan mukana. Harvemmin vaivaudun edes kysymään nimeä, eikä se ole muutenkaan mitenkään asiaankuuluvaa käytöstä. Tämänkään pojan nimellä ei ole minulle mitään väliä, vaikka satunkin tietämään sen.
Katselen pojan käsiä, erityisesti sormia niiden taitellessa rintaliivit hitaasti ja huolellisesti ennen niiden sivuun asettamista ja tarttumista setin alaosaan. Ote on edelleen vähän haparoiva mutta nyt pojan kädet liikkuvat selkeästi varmemmin, joskin edelleen liian hitaasti, ihan kuin hän ei tietäisi mitä tekee.
Poika puree huultaan ja näyttää hetken empivän, vilkaisee minua silmiin ja näyttää punastuvan huomatessaan hymyni, mutta katse viipyy silti. Hienosti hän suoriutuu toisestakin vaatekappaleesta, tekisi mieli sanoa ”Bravissimo!”, mutta en halua kiusata poikaa, ainakaan liikaa.
… Poistun liikkeestä jälleen kerran hymyillen. Designlaukussa upean alusvaatesetin silkkipaperi rapisee pehmeästi. Shoppailussa(kin) prosessilla on enemmän merkitystä kuin lopputuloksella.
Seuraavalla kerralla menen vähän pidemmälle ja sovitan jotain showroom-tilassa, jossa on iso nojatuoli ja paksut samettiverhot sovitustilan suojana. Muistaakseni perjantaisin omistaja lähtee töistä aikaisemmin ja jättää oppipojan yksin…