Kun kaksi aikuista ihmistä kohtaavat ja rakastuvat (tai minun käsitysmaailmassani vasta ihastuvat, rakkaus syntyy hitaasti eikä varmasti vielä viikossa tai kuukaudessa), mikä on se oikea ajankohta muuttaa yhteen, mennä kihloihin, avioitua ja tehdä lapsia?
Niin kauan kuin puhutaan kahdesta henkisesti terveestä aikuisesta ihmisestä eikä mukana ole lapsia missään muodossa on oikea aika kai se, mikä oikealta tuntuu.
Mitäs sitten jos homma kusee, eihän siinä ole osallisena kuin kaksi aikuista ihmistä ja he kyllä toipuvat aikaa myöden.
Mutta jos mukana on lapsia missä tahansa muodossa, jommallakummalla lähivanhempana tai vaikka vaan etävanhempana on asiaa mielestäni mietittävä äärimmäisen tarkkaan ja huolellisesti.
Hyväksyvätkö lapset toisen osapuolen täysin varauksettomasti? Onko hyväksyminen varmasti aitoa? Tietyn ikäiset lapset on helppo (ehkä jopa tahattomasti) lahjoa pitämään itsestään. Hieman karkkia, joku kiva video silloin tällöin, leffassa käyntiä, mäkkärillä syömistä jne.
Mitäs sitten kun muutetaan yhteen eikä homma toimikaan? Miten lapset suhtautuvat asiaan? Pienelle lapselle hänelle tärkeäksi ja rakkaaksi tulleen ihmisen yhtäkkinen menettäminen on varmasti vähintään yhtä kova paikka kuin aikuiselle ihmiselle. Varsinkin kun kyseessä saattaa olla lapselle toinen (tai pahimmassa tapauksessa jo kolmas) menetys. Vaikuttaako se lapsen tulevaan kehitykseen tai kykyyn sitoutua ja luottaa ihmisiin? Jaksaako oma äiti tai isä tukea ja lohduttaa lasta lapsen menetyksessä vai käpertyykö vanhempi omaan suruunsa? Huomaako kukaan edes että lapsikin kärsii – lapset ovat empaattisia ja sitkeitä eivätkä välttämättä helposti edes näytä omaa tuskaansa kun huomaavat että jäljelle jääneellä rakkaalla aikuisella on paha olla.
Totta hemmetissä jokainen meistä siinä rakastumisen huumassa ajattelee ja näkee toisessa vain hyvää, ja onneksi se usein onkin se suurin totuus. Silti se toinen ihminen voi olla aivan ihana ja hurmaava ja kaikin puolin kunnollinen, mutta jos homma vaan ei toimi, niin se ei toimi! Ei sen nopean eron syynä aina välttämättä ole alkoholi, huumeet tai väkivalta.
Mutta kun ne lapset kuitenkin tulisi pistää edelle! Lapsen etu on aina se ensimmäinen etu jota vastuuntuntoisen ja rakastavan vanhemman tulisi ajatella.
Aikuisilla on vielä elämää jäljellä, lapsella on vain yksi kehitysvaihe – yhdelläkään vanhemmalla ei ole oikeutta sitä tuhota oman onnensa vuoksi!
Juu, on suhteita, jotka toimivat ja ovat onnellisia 50 vuotta vaikka pari olisi muuttanut yhteen ensitapaamista seuraavana päivänä, en kiellä sitä.
Mutta valitettavasti on myös niitä suhteita, joissa äiti yhden oman, yhden miehensä ja yhden yhteisen lapsen kanssa seisoo lumihangessa jouluaattona kun ”isi on vähän ottanut glögiä”.
Mikä hemmetin kiire aikuisilla ihmisillä on sen yhteenmuuttamisen kanssa? Johtuuko se omasta epävarmuudesta, epävarmuudesta toista kohtaan, halusta näyttää kaikille jotain (olemme täysin tosissamme, minä sain sittenkin elämänkumppanin itselleni….) vai ovatko he niitä ihmisiä, jotka eivät vaan osaa olla yksin!
Kirjoitukseni ei moiti kenenkään tekemisiä tai päätöksiä. Olen kirjoittanut vain omista ajatuksistani sekä tuntemuksistani. Toki tämä kirjoitus juontaa juurensa ns. elävään elämään, eli läheltä nähtyihin elämäntarinoihin mutta jos minulla on joskus tarvetta arvostella muiden tekemistä, teen sen kyllä sitten face-to-face tilanteessa.
