Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on vapaus.
Edellinen

Päihdeongelma ja läheisriippuvuus - toinen toistaan tarvitsevat sairaudet.

Kuinka suunnattoman tärkeätä olisikaan ihmisen omalle hyvinvoinnille se, että ymmärrettäisiin ettei se tunne, jonka minä sinussa aktivoin, ole minun tunne, vaan sinun omasi. Se kertoo siis enemmänkin sinusta, kuin minusta.
Kuinka suunnattoman tärkeätä olisikaan ihmisen omalle hyvinvoinnille se, että ymmärrettäisiin ettei se tunne, jonka minä sinussa aktivoin, ole minun tunne, vaan sinun omasi. Se kertoo siis enemmänkin sinusta, kuin minusta.

Päihderiippuvuus sairautena on kaikkineen haastava, sitä tuskin kukaan meistä kieltää. Toisaalta haaste tulee myös siitä, kun riippuvuuden lisäksi ihmisellä, joka riippuvuudesta kärsii, on loputon määrä mitä erilaisimpia elämänhallinan ongelmia.

Kun sitten tuohon yhtälöön lisätään vielä läheiset, ongelma on sen luokan katastrofi, ettei ihme, että ihminen, jos pian toinenkin kokee totaalista voimattomuutta näiden ongelmien äärellä työskennellessä.

Kaiken lähtökohta ongelman korjaamisessa on ihmisen omakohtainen halu lähteä kulkemaan kohti muutosta. Vasta tämän jälkeen voidaan ylipäänsä se, mikä tehtävissä on, tehdä. Muussa tapauksessa kun riippuvuudesta kärsivä ihminen tekee kaikkensa suojellakseen tuota mahdollisuuttaan käyttää esimerkiksi päihteitä.

Mielestäni yhä vieläkin meillä on aivan liian vähän tietoutta näissä asioissa. Aivan liian paljon tänäpäivänä päihdetyön monivivahteisella kentällä työskentelee ihmisiä, jotka tietämättömyyttään itseasiassa vain ruokkivat tuota riippuvuuskäyttäytymistä. Kaikki lähtökohtaisesti kun kulminoituu siihen yhtälöön, että kärsiessään jostakin pakonomaisesta riippuvuudesta, ihminen pakonomaisesti suojelee, salaa, vähättelee sekä valehtelee, saadakseen kiinnipitää tuosta epätoivon oljenkorresta.

Kun sitten ihminen esimerkiksi lähtee hakemaan apua ongelmiinsa, pääsääntöisesti lähtötilanne on se, ettei ongelmainen itse halua, saati kykene irtautumaan esimerkiksi päihteestä. Kun sitten tällainen kieltämisen tilassa oleva ihminen lähtee hakemaan apua, todella moni ammattilainen lähtee autuaan tietämättömänä eräänlaiseen piiripienipyörii-leikkiin tämän ihmisen kanssa. Milloin kyse on siitä, ettei juuri nyt voi kuvitellakaan että voisi jättää päihteet kokonaan. Milloin esimerkiksi talous on siinä tilassa, että kyllähän tuon päihteen voisi jättää, kunhan tuon talouden ensin saisi vain kuntoon. Joskus vika on parisuhteessa, perheessä, ihmissuhteissa tai muussa. Lopulta vika ei todellisuudessa kuitenkaan ole sen enempää edellä mainituissa, kuin ei tuossa ongelmaisessa itsessään. Vika on vain ja ainostaan tuossa sairaudessa, joka itsessään aiheuttaa kaikenlaista, täysin järjenvastaista toimintaa. Mutta tasan niin kauan, kuin tuota riippuvuutta itseään ei hoideta, on lähestulkoon se ja sama mitä muuta hoidetaan, ongelmat vain pahenevat pahenemistaan.

Tässä juuri tämänhetken päihdepolitiikan yksi suurin kompastuskivi. Kun ihmisten ongelmia pyritään hoitamaan pääasiassa kaikin muin keinoin, paitsi keskittymällä itse riippuvuuden hoitamiseen, jatkuvasti joka puolella on nähtävissä vain toinen toistaan huonommin voivia ihmisiä.

Yksi selkein esimerkki riippuvuuden pintapuolisesta hoidosta on esimerkiksi korvaushoito. Kun ihminen kärsii esimerkiksi opiaattiriippuvuudesta, hänet lähes ensisijaisesti ollaan ohjaamassa korvaushoitoon. Eikä siinä mitään, sikäli kun tuossa samalla ihminen saisi apua ja ohjausta riippuvuuteensa, jossain myöhemmässä vaiheessa tuosta hoidosta lopulta irtautuen, niin tuo hoito itsessään palvelisi tarkoitustaan. Sensijaan nyt, kun tuo hoito on ihan liian monelle eräänlainen päätepiste, jota edemmäs ei ole tarpeenkaan edes pyrkiä, itse riippuvuus, joka kaiken kaoottisuuden taustalla jyllää, jää lähes kokonaan huomiotta.

Millainen tuo riippuvuus sitten kokonaisuudessa on ja millaista hoitoa ihmisen olisi siihen hyvä saada.

Riippuvuus on oma itsenäinen sairaus, joka on ihmisessä olemassa jo valmiiksi, mutta joka aktivoituu esimerkiski ihmisen nauttiessa alkoholia tai muita päihteitä. Kun päihteistä tulee ihmiselle riippuvuus, tuo sairaus alkaa pikkuhiljaa, ihan huomaamattaan muuttaan ihmisen persoonaa, kokoajan vain vallaten enemmän tilaa ihmisen elämässä. Kun sitten tällainen ihminen käyttää esimerkiksi alkoholia vuosia tai pahimmillaan vuosikymmeniä, tuon aineen tarve aiheuttaa ihmisessä sellaisen määrän haitallisia ajatus- ja toimintamalleja, että niiden purkaminen muutamassa viikossa, saati kuukaudessa on täysin mahdotonta. No mitä tapahtuu ihmiselle, joka on korvaushoidossa. Tuo tarve vetää kamaa vaiennetaan, antamalla lääkettä, ettei ns. vieroitusoireita ilmaannu. Osalla noita ilmaantuu silti ja sen vuoksi näissä ilmeneekin enemmän tahi vähemmän oheiskäyttöä. Puhumattakaan siitä, millainen maailma huumeita käyttävän ihmisen ympäröi. Ilman tuosta maailmasta erkaantumista, kovin surullisen harva kykenee erkanemaan esimerkiksi oheiskäytöstä. Entä mitä tapahtuu näille kaikille vuosia ja pahimmillaan vuosikymmeniä rakentuneille, haitallisille ajatus- ja toimintamalleille. Ne jäävät olemaan ja elämään ihmisen elämässä. Aiheuttaen käytännössä juuri samankaltaista käyttäytymistä, kuin se että ihminen jatkuvasti käyttäisi päihteitä. Se miksi tätä hoitoa lähinnä suositaan, johtuu yksinkertaisesti siitä, kun lopulta kovien aineiden säänöllinen käyttö aiheuttaa jossain kohtaa erilaista rikollista toimintaa ja tuon ehkäisemiseksi on todettu että on paljon helpompi ja vaivattomampi rakentaa kokonaisuus, jossa kaikki ovat tyytyväisiä, kuin se että alkaa kasata sellaista koneistoa, jonka avulla jokainen apua tarvitseva saisi riittävän tuen tuosta pakonomaisuudesta irtautumiseen.

Kaksi isoa ongelmaa tässä lopulta kuitenkin väistämättä seuraa. Ensimmäisenä se, että päihderiippuvuus on lähes poikkeuksetta suurimmalta osin tunnepuolen sairaus. Kun ihmiselle annetaan lääkkeitä, joihin normaali kaduntallaaja kuolisi, ei voida olettaa, että tuo ihminen olisi kykenevä kohtamaan omaa tunnepuoltaa samalla tavalla kuin kokonaan päihteetön ihminen kohtaa. Toisaalta ei hänellä ole tarvettakaan. Kun tunnepuolella ei ilmaannu liikkeellepanevia myllerryksiä, ei yksikään ihminen ala kulkemaan kohti muutosta, kuin vasta pakon edessä.

Yksi suurin ongelma tässä kaikessa kuitenkin on. Läheiset. Nuo rakastavat ja huoltapitävät ihmiset, jotka vuodesta toiseen elävät tuon kaaoksen keskellä ja kuin huomaamattaan alkavat yrittää hillitä, hallita, kontrolloida sekä kytätä päihdeongelmaisen päihteenkäyttöä ja lopulta koko elämää. Mitäpä luulette, mitä tapahtuu tällaiselle läheiselle, kun päihdeongelmainen raitistuu. Läheinen jatkaa tasan samankaltaista kontrollia, mikäli ei itse hae apua omaan problematiikkaansa. Vyyhti on likimain mahdoton, vaikka päihderiippuvainen on juuri luopunut maailman rakkaimmasta aineestaan. Sekä ongelmainen että läheinen ihmettelevät yhteen ääneen sitä, miksi elämä ei ottanutkaan korjautuakaseen. Ei tietystikään, koska päihde oli vain oire, ei itse ongelma.

Tässä juuri se syy, miksi meillä tulisi muuttaa kokonaisvaltaisesti tätä nykyistä päihdehoitoa siten, että siinä huomioitaisiin yhä enemmän koko perhettä, eikä pelkästään ongelmaista itseään. Lisäksi jos ihminen ohjataan edelleen korvaushoitoon, tuon hoidon tulisi olla alkuunsa jo niin minimaalinen määrältään, että sillä lähinnä ehkäistäisiin ihmisen pahimmat vieroitusoireet, mutta ei vedettäisi ihmistä totaalisen turraksi. Lisäksi tähän kokonaisuuteen tulisi nivoa tiivistä terapiaa, vertaistukea, kokemusasiantuntijuutta, sekä mahdollisuuksien mukaan niin laajaa ja kattavaa moniammatillisuutta, että näiden ongelmien alla elävät ihmiset saisivat mahdollisimman laajaa ja monipuolista tukea tuolta kaaoksen keskeltä irtautuakseen.

Loppuun totean vain sen, että koska tiedän kuinka laajasta ongelmasta maassamme loputa onkaan kyse, on hyvin ymmärrettävää, että keksitään mitä erilaisimpia keinoja hillitä ja hallita ihmisten ongelmakäyttöä. Ongelma vain kun ei poistu sillä. Riippuvuus kun sairautena on sellainen, ettei siinä toimi mikään vähentäminen, saati kohtuullisuus. Jos toimisi, ei meistä kukaan tarvitsisi tuon taivaallista tukea. Sen kun vain päättäisi esimerkiksi hieman rajoittaa juomistaan.


Tiedän kokemuksesta.

Tie auki vapauteen.
Tie auki vapauteen.

Tiedän, miltä tuntuu kun on pakko juoda, vaikka järki kirkuu vastaan. Tiedän, kuinka toivotonta on yrittää selittää läheisille, niille joita vähiten maailmassa haluaisi satuttaa ja joita silti eniten kaikessa satuttaa, etten pahuuttani aiheuta heille jatkuvaa tuskaa ja kärsimystä. Minä tiedän, miltä tuntuu kun päässä alkaa takoa pakonomainen ajatus siitä kuinka ryyppy auttaa ja tuo autuuden. Tiedän mitä työtä on kontrolloida, hallita, hillitä ja säännöstellä juomistaan vuosia, kyetäkseen hoitamaan edes ne tietyt velvoitteet. Tiedän myös sen, kun koittaa päivä, jolloin ei enää vain yksinkertaisesti jaksa välittää. Tuo hetki on se, missä pimeys alkaa ja valo katoaa elämästä. Tila, jota on ihan turha yrittää selittää ihmiselle, joka itse ei ole samaa kokenut.

Saman olen saanut kokea loputtoman erilaisten pakonomaisten riippuvuuksien muodossa. Ei väliä mikä tuo riippuvuuden kohde lopulta sitten on, mekanismi taustalla kaikessa sama.

Sen vuoksi voin sanoa myös sen, että tiedän kuinka epätoivoisen tuskaisaa ja ahdistavaa on elää riippuvuudesta kärsivän ihmisen lähellä. Kaikki se järjettömyys, jota omat riippuvuudet ovat aiheuttaneet, näyttäytyy tuossa vain eri näkövinkkelistä. Sen myötä ymmärrän myös sen tuskan, mitä läheinen tässä kaikessa läpikäy. Kuinka toivotonta on seurata vierestä sitä, kun itselle rakas ihminen systemaattisesti tuhoaa kaiken hyvän elämästään, enkä voi kerrassaan mitään estääkseni tuon, vaikka kuinka epätoivoisesti yrittäisin. Itseasiassa vauhti vain näyttää kiihtyvän, sitämukaan mitä enemmän yritän tehdä auttaakseni.

Nyt tässä jo jonkin vuoden ajan näitä riippuvuuksia itsessä tarkastelleena voin todeta myös kokemuksesta tietäväni sen, että ulospääsy tuosta kaiken tuhoavasta kaoottisuudesta edellyttää tietyn tasaisen tuskan. Juuri sen suuruisen, jonka kukanenkin kohdallaan tarvitsee, kyetäkseen luopumaan siitä harhasta että itse ratkaisisi kyseiset ongelmat.

Yksi yhteinen kulminaatiopiste riippuvuuksista erkaantumisessa on, joka jokaisen tulisi tiedostaa, lähtiessään niistä eroon pyrkimään. Alkoholisti ei enää löydö kohtuutta juomisessa. Saati sitä jatkuvasti epätoivon vimmalla etsimäänsä euforiaa, mitä alkuun juomisesta sai. Mitä enemmän tuota tavoittelee, sitä kauemmas tuo kokemus katoaa.

Läheiselle yksi vaikein asia omassa toipumisessa on myöntää olevansa totaalisen voimaton sen suhteen, mitä läheisen elämässä tulee tapahtumaan. Tuo kontrollin menetys on portti vapauteen, mutta samalla myös se eniten pelkoa aiheuttava asia ja juuri siksi läheisen on liki vaikeampi luopua kontrollista, kuin mitä esimerkiksi holistin on luopua rakkaasta aiheestaan.

Niin tahi näin, molemmilla edessä on suuri haaste. Itsensä pakenemisen sijaan, tulisi uskaltaa alkaa tutustua itseensä. Pahimmillaan tämän harjoittaessa sitä, että ihmisen tulisi opetella pois sukupolvelta seuraavalle siirtyneestä puhumattomuudesta, sanoittamaan ja kohtaamaan omia ajatuksia sekä tunteitaan.

Minä tiedän kokemuksesta, ettei tuo todellakaan ole helppoa. Tiedän myös kokemuksesta sen, kuinka mahdottomaksi myös pakeneminen lopulta käy.

Siksi voinkin kokemuksesta todeta käsi sydämellä sen, että onneksi aikanaan minulla oli saman kokeneita ihmisiä, jotka kulkivat rinnallani. Aivan samoin kuin itse saan tänään kulkea ihmisten rinnalla.

Minä tiedän ettei tie ole helppo, mutta tiedän myös kokemuksesta sen, että yksi askel kerrallaan siitä tulee lopulta mahdollinen.

Vertaistuessa merkityksellisintä on juurikin samaistumisen kokemus. Yhteinen kieli, jota vain saman kokenut voi aidosti ymmärtää.


Identiteetti ja sen muuttaminen.

”Idem et idem (uudestaan ja uudestaan) => identidem=> identité”
”Idem et idem (uudestaan ja uudestaan) => identidem=> identité”

Kuinka moni meistä juuri koskaan pysähtyy pohtimaan sitä, miksi toimii tietyissä tilanteissa tietyllä tavoin? Puhumattakaan siitä, että tuon pohtimisen seurauksena pyrkisi muuttamaan tuota käyttäytymistä ja sen myötä kenties koko elämäänsä.

Olisiko kovin hurja väite, että olemme autuaan tietämättöminä, oman identiteettimme orjia.

Aivan alkuun tietysti tarvitsisi määritellä se mitä on identiteetti ja mitä sillä tarkoitetaan.

Kipinä tähän kirjoitukseen tuli Jari Sarasvuon uudesta aamulenkki-sarjasta (MojoMornings) sekä siihen liittyvästä sähköpostista, jonka Jyri Paavilainen oli tähän kokonaisuuteen liittyen kirjoittanut. Tuossa postissa identiteettiä ja sen rakentumista kuvattiin seuraavalla tavoin:

”Identiteettimme muodostuu siitä, mitä teemme uudestaan ja uudestaan. Ja tässä on paitsi standardien muotoilun mahdollisuus, myös sen uhka.”

Tässä kohtaa lähetän terveisiä. Johanna Kukka. Kiitos.

Mitä tämä identiteetti sitten tarkoittaa yksilön elämässä? Sitä, että halutessaan muuttaa omaa elämäänsä, ihmisen tulee suostua kaikenmoisen kiukuttelun, loputtomien selitysten sekä toisten, saati olosuhteiden syyttämisen sijaan tarkastelemaan omaa itseä ja omia toimintatapoja. Jos nimittäin haluaa muuttaa maailmaa, tarvitsee aloittaa tuo muutos omasta itsestä.

Helppoahan se todellakaan ei ole. Ehkä juuri siksi olemme mestareita keksimään mitä erilaisimpia tekosyitä sille, ettei meidän tarvitsi muuttua. Lisäksi ympäristömme saattaa tarjota oivan alusta tietynlaisen tilamme säilyttämiseen. Ympäristö nimittäin vaikuttaa kokolailla ratkaisevasti juuri oman identiteettimme rakentumiseen. Otetaanpa muutama esimerkki.

Jos lapsi kasvaa ympäristössä, missä jatkuvasti tulee arvostelluksi ja latistetuksi, riippumatta siitä, mitä milloinkin tekee. Hyvin suurella todennäköisyydellä tuossa kylvetään ihmiseen identiteetti, missä ääni päässä sanoo, ettei kannata tavoitella mitään, kun kuitenkin epäonnistuu pyrkimyksissään.

Samalla tavoin lapsi, jota terveellä tavalla kannustetaan, luo itselleen identiteetin, missä epäonnistuminen ei määrittele lopputulosta, vaan sensijaan yritysten määrä.

No onko tuo lapsena kannustusta vaille jäänyt lapsi sitten tuomittu aina epäonnistumaan ja alisuoriutumaan elämässään ja toisesta automaationa kasvaisi siis menestyjä omassa elämässään? Ei välttämättä. Olkoon, että lapsuudessa meidän syvin identiteetti lopulta rakentuu.

Mutta. Identiteettiään, aivan samoin kuin omaa luonnettaan on mahdollista kehittää. Paavilaisen postia sivuten, kyse on siitä, kuinka monta kertaa on valmis yrittämään uudestaan. Kyse kun on juurikin toistojen määrästä.

Tämä kaikki resonoi minun pienessä päässäni siinä, että omalla kohdallani lapsuuden kokemukset loivat minulle identiteetin, minkä mukaan riippumatta siitä, mitä milloinkin yritän, saati kuinka kovasti, tulen poikkeuksetta epäonnistumaan. Kokolailla sitkeästi olenkin omassa elämässäni tuota kaavaa, kuin autopilotilla toteuttanut. Riippumatta siitä, mihin olen ryhtynyt, olen lopulta todennut jossain kohtaa sen, että perseelleen meni, kuinkas muuten.

Nykyhetkessä huomaan taas kerran eläneeni todeksi tuon jo lapsuudessa oppimani identiteetin automaatio-ohjauksen. Joku voisi tässä kohtaa kysyä, että mitä järkeä on yrittää, jos on lopulta jo valmiiksi tuomittu epäonnistumaan. Kas siinäpä juuri kysymyksen muodossa vastaus tuon identiteetin muutokseen.

Kyse kun lopulta ei mielestäni olekaan siitä, onnistunko vai epäonnistunko yrityksessäni. Kyse on pohjimmiltaan siitä, annanko periksi, vai yritänkö uudestaan.

Albert Einstein on määritellyt mielenvikaisuuden seuraavalla tavalla: ”Mielenvikaisuus on samojen asioiden loputonta toistamista, eri lopputulosta odottaen.”

Eli omalla kohdallani tuo yrityksissä epäonnistuminen kulminoituu siihen, että jokaisessa noista yrityksistäni, olen jossain kohtaa tehnyt saman erheen, joka kumpuaa tuolta itseni sisimmässä vaikuttavasta ytimestä sekä kokemuksesta siitä, että riippumatta mitä milloinkin yritän, olen tuomittu epäonnistumaan.

No miten tuota omaa identiteettiä sitten lähteä muuttamaan. Allekirjoitan suurilta osin Paavilaisen teesin siitä, että identiteetti rakentuu toistoista. Eli se kun riittävän pitkään toistan tiettyä toimintamallia, tuosta lopulta rakentuu tiivis osa minuuttani. Mutta pelkät toistot ei itsessään riitä. Omalla kohdallani tässä toimii hyvänä esimerkkinä yrittäjyys. Nimittäin, kun operoin elämässä tuon tietynlaisen ’Tuomittu epäonnistumaan’-identiteetin ohjaamana, ei se vaikka kymmenen kertaa perustaisin yrityksen, tee silti minusta vielä menestyvää yrittäjää. Varsinkin, jos toimin tuon Einstainin mielenvikaisuuden mukaisesti, kuten tähän saakka olen toiminut. Juuri siksi tässä kohtaa elämääni, seison tienhaarassa ihmetellen sitä, kuinka taas kerran seison elämäni raunioilla, vaikka viime vuodet olen painanut hommia kuin viimeistä päivää.

Itseasiassa nyt ymmärrän miksi. Minun kohdallani toistoa tärkeämpää, on pysähtyä tarkastelemaan sitä, että tekisin itse toiston oikealla tavalla. Ei nimittäin salillakaan ole järkeä riuhtoa tuhatta toistoa, jos sen seurauksena nuo tuhat toistoa jää ainoaksi kerraksi salilla riuhtomisessa.

On siis aika pysähtyä pohtimaan sitä, millätavoin mattimeikäläinen lähtee omaa identiteettiään uudistamaan. Tärkein tuossa tarkastelussa on lopulta se, missä kohtaa näistä yrityksistäni, harhaudun tuonne Einstainin hullutuksiin ja mikä yrityksistä kannattaa sisällyttää mukaan seuraaviin salikertoihini.

Omasta kokemusvinkkelistä katsottuna kun onnistuja ei välttämättä olekaan se, joka aina ja kaikissa yrityksissään onnistuu, vaan onnistuja voi yhtähyvin olla myös se epäonnistuja, joka epäonnistumisesta huolimatta, yrittää yhä uudelleen.

Itse kun uskon todella vahvasti siihen, että mikäli minulla on vahvana palona sisällä tunne siitä, että tämä juurikin on se mukulakivikatu, jossa minun on kuljettava, niin miksi lähtisin epätoivon vimmalla etsimään jotakin tasaisempaa tietä tallattavakseni. Ehkä yksi tuohon identiteettiini liittyvä muutos minun on kuitenkin itseäni ja omaa hyvinvointiani ajatellen tehtävä. Lakattava konttaamasta, ihmetellen miksi polvet on jatkuvasti ruvella ja nousta taas kerran jaloilleni. Muutos kun ei lopulta ole niinkään uhka, vaan mahdollisuus.


Päihderiippuvuus - Tunne - Elämä  6

Puhu. Tunne. Luota
Puhu. Tunne. Luota

Kirjoitin taannoin korvaushoidosta ja siitä, kuinka se tietyllätavoin ylläpitää riippuvuutta. Nyt viimepäivinä olen lueskellut aiheesta ja siitä, kuinka Suomessa ollaan ensimmäisten joukossa kokeilemassa injektiona ihon alle annettavaa, pitkävaikutteista korvaushoitolääkettä.

Aluksi täytyy todeta se, että ehkä tässä vuosien varrella, tavatessani työssäni ihmisiä, jotka ovat korvaushoidossa, oma ajatukseni kyseiseen asiaan on hieman hioutunut, mutta yhä edelleen ajattelen niin, että tällä hoidetaan oiretta, eikä itse sairautta. Puhumattakaan tuon sairauden taustalla vaikuttavia ongelmia.

Riippuvuusproblematiikka on tosissaan haastava kokonaisuus, sitä en kiellä. Aivan samoin, kuin myönnän sen, että jokainen joka saadaan tuolta kuolemanporteilta takaisin elämään, on voitettu tapaus, riippumatta siitä, millä keinoin tuo lopulta toteutetaan. Mutta.

Senverran palaan ajassa taaksepäin, aikaan missä itse elin ja hengitin sekä opioidi- että bentsotiippuvuutta. Jos tuohon aikaan olisi ollut vallalla samat käytänteet korvaushoidon suhteen, kuin tänään, minä en olisi enää tätä kirjoittamassa. Jos minut olisi ohjauttu korvaushoitoon tuolloin, olisin hyvin todennäköisesti kuollut vuoden sisällä, senverran itsetuhoista päihteiden käyttöni oli.

Senverran avaan vielä omaa kokemustani tähän kaikkeen liittyen, että tiedän todella konkreettisesti sen, mitä kyseisten aineiden vuosien pakonomainen käyttö on, aivan samoin kuin tiedän konkreettisesti sen, miltä tuntuu vapista kauttaaltaan noista aineista vierottautuessa. Minut tuo vieroitus pelasti. Osaltaan juurikin noiden vieroitusoireiden kokeminen. Kun noista nimittäin selvisi, hyvin pian oli itsellä ajatus siitä, että on tehtävä mitä tahansa, ettei enää ikinä tarvitsisi moisia joutua kokemaan.

Olin siis pakotettu kohtaamaan itsessäni kaiken sen paskan, mitä päihteillä vuosikymmeniä olin yrittänyt paeta.

Tehtävä ei sinällään ollut mitenkään helppo, mutta hyvin pian huomasin sen, ettei noiden aineiden orjuudessa eläminenkään helppoa ollut ollut. Sen vuoksi yhden päivän kerrallaan tuohon helvettiin etäisyyttä ottaen taivalsin, luottaen siihen mitä toiset, saman kokeneet minulle kertoivat. Jossain kohtaa koittaa päivä, kun ei enää tarvitse jatkuvasti taistelle piinaavia ja kiduttavia himoja vastaan. Tuo eräänlaisena kangastuksena silmissäni siintäen aloitin matkan sisimpääni ja ennenkuin huomasinkaan, taistelu aineita vastaan taukosi.

Tuossa kohtaa aivan samoin vertaistuki pelasti minut. Kuten niin monta kertaa tuon jälkeenkin. Luotin nimittäin kavereihin, jotka olivat samalla tavoin käyneet läpi taistelun, päästäkseen irti noista piinaavista himoista, mutta jo kohta tuon selätettyään, olivat harhautuneet kuvittelemaan hallitsevansa aineiden käyttönsä, päätyen vain lopulta yhä syvemmälle tuonne helvetin pimeyksiin. Näihin tarinoihin uskoen, olen itse välttynyt kokeilemasta sitä, osaisinko hallita ainetta, joka täysin totaalisesti hallitsi koko elämääni parin vuosikymmenen ajan.

Minun kohdallani kaikki saatanalliset pelkotilat, lamaannuttavat paniikit, harhat, hallusinaatiot sekä karmeimmat kouristuskohtaukset, aivan samoin kuin teholla heräämiset, suljetun osaston tupakkakopin hämyiset muistot, ovat minulle ne konkreettisimmat kehoitukset olla harhautumasta haihattelemaan sillä, että jollain ihmeellisellä tavoin olisin saanut pakonomaisen päihteenkäyttöni takaisin hallintaan. En ole, enkä edes haluaisi. Muistan nimittäin jo kovin nuorena tuon päihteenkäytön hallinnan sekä kontrolloin vaatineen kohdallani suunnattoman määrän ponnisteluja. Elämä ilman päihteitä, kaikkine suunnattomine haasteineen, on silti vapautta elää ja kohdata elämä tällaisenaan.

Mutta siis se korvaushoito. Hoitona varmaan itsessään ihan pätevä kokonaisuus. Sikäli kun se toimisi eräänlaisena portaana kohti päihteetöntä elämää. Mutta hoito itsessään kääntyy itseä ja ihmistä vastaan siinä, jos tuota tarjotaan ainoana vaihtoehtona, ilman minkäänlaista muuta tukea.

Se pahaolo, jota ihminen, aivan kuten itsekin aikanaan, mitä erilaisimmilla aineilla itsestäni turrutin, on lopulta sellainen, joka jossain kohtaa, ennemmin tahi myöhemmin raivaa itsensä näkiyville. Tätä vasten peilaten, on varsin ymmärrettävää että korvaushoitoon liittyy monella oheiskäyttöä, päiväannosten myyntiä jne.

Riippuvuus itsessään kun aiheuttaa valehtelua, manipulointia, ongelmien kieltoa ja vähättelyä, eli ei siis ihme, että monen kohdalla korvaushoidossa nuo riippuvuuteen liittyvät lieveilmiöt jäävät olemaan ja elämään.

Miksi ihmisen olisi sitten hyvä kohdata elämä raakana? Lähinnä siitä syystä, että tuo orjuuttava riippuvuus on mahdollisuus kaikkine kauheuksineen kääntää voimavaraksi, joka kantaa elämän suurimmissakin vastoinkäymisissä.

Mitä tuo elämän raakana kohtaaminen sitten korvaushoidon sijaan ihmiseltä edellyttää? Oman itsensä rehellisen kohtaamisen. Toisiin, varsinkin saman kokeneisiin ihmisiin luottamisen opettelun. Puhumattomuuden muurin murtamisen ja ennenkaikkea omiin tunteisiin tutustumisen. Sillä vaikka kuinka väitettäisiin ja kiisteltäisiin siitä, mikä kenelläkin näiden orjuuttavien, pakonomaisten riippuvuuksien taustalla vaikuttava voima lopulta on, on se poikkeuksetta ja jokaisella päihdeongelmasta kärsivällä alunperin sama. Tavalla tahi toisella vaurioitunut tunne-elämä.

Älä puhu. Älä tunne. Älä luota. Tuo monella jo lapsuudessa selkäytimeen juurtunut malli tulee onnistua murtamaan, muuttaen se muotoon Puhu. Tunne. Luota. Muussa tapuksessa riippuvuus itsessään tulee murtamaan vahvimmankin ihmisen. Ihan liian monta ihmistä olen näiden ongelmien vuoksi saatellut hautaan, ymmärtääkseni sen, että ilman ihmisen omaa havahtumista tähän problematiikkaan olemme totaalisen voimattomia tämän sairauden edessä. Kyse on sitäkin suuremmalla syyllä siitä, millaista hoitoa ja tukea niille ihmisille haluamme tarjota, jotka tuohon ongelmaan omalla kohdallaan havahtuneet tai juuri havahtumassa.

”EDIT: Juttua muokattu tuon pitkävaikutteisen korvaushoitolääkkeen antamisen osalta. Kyse on siis ihon alle injektiona laitettavasta, eikä suoraan suoneen pistettävästä lääkkeestä. Tarkoitukseni ei ole kirjoituksillani loukata ketään, saati antaa erheellistä mielikuvaa asioissa, vaikka hieman tarkoituksellisesti joissain kohden provokatiivisesti kirjoitan. Korvaushoito tai kokonaan päihteetön elämä. Tärkeintä kaikessa ihminen.”


Riippuvuus selviytymiskeinona.

Elämää suuremmat oivalluksesi löytyy sisältäsi, ei tuolta jostain.
Elämää suuremmat oivalluksesi löytyy sisältäsi, ei tuolta jostain.

Kuinka moni meistä tulee ajatelleeksi sitä, että riippuvuus, koskipa se mitä tahansa, olisi ihmiselle eräänlainen selviytymiskeino elämän haasteellisuudessa.

Monelle meistä, joilla riippuvuus on lopulta vallannut koko elämän, tuo asia on jossain kohtaa aiemmin, toiminut eräänlaisena selviytymiskeinona oman tunnemaailman harhaisessa hallitsemisessa.

Itse aikanaan kontrolloin omia pelkojani päihteillä, lääkkeillä sekä uhkapelaamisella.

Päihteet esimerkiksi toimi jossain kohtaa tuoden tarvittavaa rohkeutta kohdata tilanteita, joista sosiaalisten tilanteiden pelkoni aktivoitui. Toisaalta, alkaessani käyttää erilaisia lääkkeitä, osa noista rauhoitti kummasti, eikä päihteen sijaan vaikuttanut käyttäytymiseeni niin räikeästi ulospäin näkyen.

Eikä siinä, nämä selviytymiskeinot palvelivat elämässäni todella monta vuotta, mutta kuin huomaamattaan samalla aiheuttaen sekä riippuvuuden että samalla myös oman tunne- ja ajatusmaailman muuttumisen. Ei siis ihme, että tässä on vuosia saanut kokolailla intensiivisesti pureutua omaan itseensä, löytääkseen taas ne aidot tunteensa sekä kaiken taustalla vaikuttavat aidot ajatusmallinsa.

Riippuvuudet sinällään eivät olisi välttämättä pahasta, mutta se huono puoli niissä on, että ne väistämättä sokeuttavat ihmisen itsensä, samoin kuin lähellä elävät ihmiset.

Läheiset sitäpaitsi yleensä kärsivät melkein enemmän kuin ongelmainen itse ja tuosta kärsimyksestä selvitäkseen, luovat omalta osaltaan samankaltaisia selviytymiskeinoja omassa elämässään.

Ei pelkästään se että omalla kohdallani aikanaan autettiin koko perhettä, vaan aivan samoin omassa työssäni, kohdatessani ihmisiä pyrin aina auttamaan koko perhettä, niin tässä kaikessa näkee varsin konkreettisesti sen, kuinka haastava kokonaisuus riippuvuusongelma kaikkineen lopulta on.

Siksi juuri ymmärrän ihmisiä, joilla yhä tänäänkin on vaikeata erkaantua jostakin jo itselle haitallisesta toimintamallista. Tarjoaahan tuo samalla yhä jotakin lohtua johonkin, tuon ihmisen elämässä. Erkaantuakaseen riippuvuudesta, ihminen tarvitsee jotakin uutta ja eheyttävää tuon aiemman tilalle. Lisäksi kaikessa äärimmäisen tärkeä rooli on ymmärryksessä sen suhteen, mitä erilaisia tunteita ja tilanteita omassa elämässään on tuon riippuvuuden avulla yrittänyt kontrolloida.

Riippumatta riippuvuudesta, ihminen pyristelee viimeiseen saakka vastaan sitä, että hänen olisi luovuttava tuosta itselle tärkeästä asiasta. Eikä sinällään ihme, onhan se jossain kohtaa tuottanut tiettyä mielihyvää, johon vielä liittyy esimerkiksi päihteiden suhteen harha siitä, että tuo ensimmäisillä kerroilla saavutettu euforia on yhä saavutettavissa.

Päihdeongelmainen kuvittelee pahimmillaan hautaan saakka hallitsevansa päihteiden käyttöä. Ymmärtämättä sitä, että kohtuukäyttö ei vain näissä ongelmissa ole yksinkertaisesti enää vaihtoehto. Kohtuukäyttö sinällään on käsitteenä varsin vekkuli. Minun mielestäni kun tuo toteutuu ainoastaan silloin, kun ihmisen ei tarvitse miettiä omaa päihteiden käyttöä ollenkaan. Verrattuna riippuvuuteen, ero on kokolailla konkreettinen. Sillä mitä syvemmällä riippuvuuden syövereissä ihminen sukeltelee, sitä enemmän hänen kaikki ajatuksensa pyörii tuon aineen ympärillä. Sen käytön, hankkimisen tai seuraavan käyttökerran suunnittelussa, puhumattakaan edellisten toteuttamiseen kuluvaa aikaa ja energiaa.

Loppuun olisi hyvä miettiä hetki sitä, miksi Jeppe esimerkiksi juo? Riippuvuus on yksi osa kokonaisuutta, mutta todellisuudessa vain oire jostakin syvemmällä olevasta ongelmasta. Ratkaisu mielestäni olisikin se, että me ihmiset aidosti opettelisimme kohtaamaan ensin itseämme ja sen myötä toisia. Kun itse raitistuin, lopetin holtittoman lääkkeillä leikkimisen tai kun erkanin pakonomaisesta pelaamisesta, kaikki nuo edelliset mahdollistuivat sen myötä kun sain ensikertaa elämässäni kokea tulleeni nähdyksi ja kuulluksi omana itsenäni. Tuo nähdyksi ja kuulluksi tuleminen kun käsitykseni mukaankin yksi tärkeimmistä asioista kenen tahansa meidän elämässä. Ilman tuota, hapuilemme läpi elämän, epätoivoisesti etsien hetken helpotusta raastavan kaipuuseemme joka sisällämme jäytää. Kun tuo tarve tulee täytetyksi, tarve esimerkiksi sekoittaa päämme päihteellä poistuu.

Varsin yksinkertaista, mutta samalla suunnattoman monimutkaista. Lähinnä siitä syystä että kovin harva meistä oikeasti ymmärtää sen, mitä aidoimmillaan toisen ihmisen kohtaaminen lopulta on. Sen vuoksi juuri koenkin oman elämäni varsin mielenkiintoisen haastavana, kun tuota itseni sekä senmyötä toisen ihmisen aitoa kohtaamista olen tässä vuosien aikana saanut opetella.


ANTEEKSI ANTAMINEN ITSELLE ON IRTIPÄÄSTÄMISTÄ.

Olen pahoillani niin paljosta.
Olen pahoillani niin paljosta.

Olen miettinyt tässä viimeaikoina ihmisenä elämisen haasteellisuutta. Sitä, kuinka vaikeaa on lopulta oppia elämään siten, ettei tahtomattaan onnistuisi satuttamaan niitä ihmisiä, joista lopulta kuitenkin eniten välittää. Ei ole helppoa ei.

Nykyaika tarjoilee jatkuvasti loputtoman määrän ärsykkeitä, joihin olisi kovin helppoa tarttua ja imeytyä mukaan. Kaikki vaikuttaa kohtuuttoman pinnalliselta ja siltä, kuin meille pakkosyötettäisiin ajatusta siitä, että onnea on mahdollista tavoitella itsensä ulkopuolelta ja vieläpä niinsanottuina pikavoittoina.

Minä olen elämässäni tavoitellut noita pikavoittoja mitä erilaisimmin tavoin. Siinä ehkä yksi suurimmista syistä siihen, että olen ihmisenä kokolailla helposti addiktoituva. Nuo hetkelliset hyvänolon tunteet kun itselläni tuntuvat sitten tavallistakin paremmilta.

Eikä siinä, vaikka itseäni tässä vuosien saatossa olen työstänyt ja oppinut tuntemaan, yhä minussa sisällä asuu tämä addiktiivinen persoona, joka vallalle päästessään vääjäämättä ajaa elämäni totaaliseen umpikujaan.

Katsoessani taaksepäin elämää, voin tässä hetkessä kiitollisena todeta, että olen saanut loputtoman paljon anteeksi. Olihan elämä aikanaan niin totaalisen pimeää ja pakonomaisen itsekeskeistä, että vaikkei minulla olisi elämässä yhtään ainoata ihmissuhdetta, ymmärtäisin sen täysin.

Mutta tuosta sairaalloisesta itsekkyydestä poisoppiminen ei ole helppoa. Aivan kuten ei mistään asiasta, ajatuksesta, saati toimintamallista, joka vuosikymmeniä jyllää. Siihen nähden saan olla hyvilläni myös siitä, että tänä päivänä jo joissain määrin osaan nähdä elämää myös oman napanöyhtäni ulkopuolella.

Anteeksi antaminen. Siinä sanapari, jota olen viimeaikoina miettinyt kokolailla paljon ja hartaasti. Kun elämässä tulee tehdyksi vääriä valintoja, ei se vaikka kaikki muut antaisivat nuo valinnat sinulle anteeksi, tee vielä autuaaksi. Aivan samoin, kuin vaikkei kukaan toinen sinulle antaisikaan anteeksi, saisi määritellä sitä millaisena itseni koen. Tärkeintä tässä prosessissa olisi kyetä antamaan anteeksi itse itselleen. Eikä se todellakaan ole helppoa. Varsinkaan ihmiselle, joka on läpi elämänsä oppinut syyttämään ja syyllistämään itseään liikaakin. Myös niistä asioista, joihin itsellä ei välttämättä ole edes ollut osaa eikä arpaa.

Mutta halutessani kyetä tuohon anteeksi antoon itselleni, mitä se käytännössä edellyttäisi. Oman syyllisyytensä kohtaamista. Suostumista tarkastelemaan kaikkia niitä valintoja, joissa kokee väärin toimineensa, mahdollisimman objektiivisesti. Tämä taas tuskin onnistuu ilman toisia ihmisiä. Itse asioita tarkkeillessa ja tutkaillessa, kun tahomattaankin käy niin, että omaan osuuteensa suhtautuu joko aivan liian kevyesti tai sitten toisena ääripäänä, kaikesta itseään ruoskien. Niin tahi näin, ilman tuota anteeksi antoa, elämä on jatkuvaa tuskaista kivireen vetämistä päivästä toiseen.

Mitä sitten tapahtuu lopulta kun kykenen jotakin itselleni anteeksi antamaan? Hyväksyminen. Siis sen hyväksyminen, että olen tehnyt virheen tai useita. Kun sitten noista virheistä on yleisimmin joku toinenkin kärsimään, osa tuosta vastuunottamisesta sekä syyllisyyden kohtaamisesta, on mielestäni myös kohdata nuo toiminnastani kärsineet ihmiset. Se saanko heiltä välttämättä koskaan anteeksi, ei saa vaikuttaa siihen, että välttelisin näiden ihmisten kohtaamista. Aivan samoin, kuin ei myöskään siihen, kykenenkö lopulta antaamaan itse itselleni anteeksi. Sillä ilman tuota itselleni anteeksi antamista, tulen tahtomattani kantamaan sisimmässäni suunnatonta määrää vääränlaista syyllisyyttä ja siitä johtuen todennäköisesti elämään jatkossakin siten että pyrin väärällä tavalla hetkellisesti helpottamaan omaa tukalaa oloani, noita aiemmin mainitsemiani pikavoittoja tavoitellen. Oravanpyörä vain jatkaisi pyörimistään, itse itselleen vauhtia antaen ja taas jossain tietyssä kohtaa pysähtyessäni, ihmettelisin ihmeissäni sitä, kuinta taas kerran olen niin kovin tutun kaaoksen keskellä.

Mutta ottaessani vastuun omista valinnoistani, kohdatessani niistä nousevan häpeän ja syyllisyyden, kykenen lopulta tarkastelemaan tilanteita kohtuu neutraalisti ja sen myötä oppien elämään tasapainossa itseni sekä ympärilläni vallitsevan todellisuuden kanssa. Itselle anteeksi antaminen on parasta mitä ihminen voi omalle elämälleen tehdä. Sillä lopulta kovin harva meistä on sisimmässään niin läpeensä paha, etteikö ansaitsisi elämässä toistakin mahdollisuutta. Epäonnistumiset muuttuvat vahvuudeksi vasta silloin, kun itse olen valmis kantamaan vastuun asioissa sekä oppimaan sen, mitä aiemmassa olen väärin tehnyt.

Anteeksi antaminen on irtipäästämistä. Irtipäästäminen hyväksymistä ja hyväksyminen vapauttaa elämään elämää tässä hetkessä.


Kontrolloitu pelko.

Tie luottamukseen on monesti tuskien täyttämä.
Tie luottamukseen on monesti tuskien täyttämä.

Pelko. Siinä tunne, jota kukaan meistä ei mielellään toivoisi kokevansa. Samalla on kuitenkin todettava se, ettei tuolta tunteelta voine kukaan välttyä. Jossain kohtaa elämää tuo tunne on läsnä halusit tahi et. Mutta entäpä jos tuolla yhdellä viheliäisimmistä tunteista, olisikin jotakin hyvää annettavanaan?

Minulle pelko on yksi tutuimmista tunteista elämässäni. Lapsena kasvoin sen ympäröimänä. Ei siis ihme, että tuosta tunteesta tuli lopulta matkakumppani kokolailla pitkäksi aikaa. Enkä nykyiselläänkään ole sille immuuni. Olkoon, etten enää nykyisellään enää pelkää läheskään siinämäärin, kuten jossain kohtaa olen pelännyt. Syykin on selvä. Olen hetkittäin suostunut pysähtymään tuon tunteen äärelle, kuin kysymään mitä sillä on minulle kerrottavana.

Senverran ikävän lamaannuttavana olen aikanaan tuon tunteen kokenut, että ymmärrän myös sen, ettei siinä hetkessä yksinkertaisesti kykene näkemään, saati kuulemaan mitään. On valmis käytänössä mihin tahansa, että tuon lamaannuksen saa loppumaan. Mutta tässä kohtaa toteankin, etten välttämättä tässä kirjoituksessa käsittele niinkään mitään paniikkiin tai lamaannukseen liittyvää pelkoa, vaan ennemminkin sitä tunnetta, joka meissä jokaisessa asustaa.

Kun ihminen pelkää, luonnollista olisi hakea turvaa jostakin. Mutta haaste tulee siinä, kun on tottunut selviämään aina yksin, luottamatta yhtään mihinkään. Mistä silloin haet turvaa? Itsestä sisältä? Vai kenties itsesi ulkopuolelta, esimerkiksi päihteistä?

Minä kun en luottanut yhtikäs mihinkään, saati kehenkään, vähiten itseeni, tarvitsin nipun erilaisia selviytymiskeinoja, pärjätäkseni tuon jäytävän tunteen kanssa. Vieläpä niin, että pelätessäni myös itseä, omia tunteitani, jouduin ponnistelemaan lopulta kaiken järkeilyni, kyetäkseni edes hetkittäin kontrolloimaan tuota sisälläni jäytävää tunnetta. Silti koskaan siinä lopulta onnistumatta kokonaan. No, tuollakin tarkoituksensa. Kun sitten lopulta pysähdyin (vasta kuolemanporteilla) tuon tunteen äärelle, en ikinä olisi osannut kuvitella, mitä sillä olisi sanottavanaan. Tuo tunne nimittäin kertoi minulle yhden elämäni tärkeimmistä asioista, se sanoi: ”Luota. Lakkaa taistelemasta ja luota.”

Pelkoa ei voi voittaa omalla järjellä. Ei vaikka sitä voikin yrittää loputtomiin saakka yrittää sillä kontrolloida. Samoin kuin voit rakentaa omasta elämästäsi niin pienen ja turvallisen, että hetken jo kuvittelet, ettei pelko tuonne laatikkoosi mahdu istumaan. Mutta mahtuu se. Minä tiedän. En nimittäin saanut kutistettua omaa elämääni niin pieneen ja yksinäiseen laatikkoon, etteikö silti sinne tuo tunne olisi lopulta ängennyt. Onneksi änkesi. Se nimittäin opetti minut kovalla kädellä luottamaan. Ihmisiin. Elämään. Itseeni. Siihen, että tuokin tunne, kaikessa karuudessaan saattaa sisältää paljon hyvää. Kyse on vain tuosta taistelusta luopumisesta. Samoin kuin jouduin luopumaan loputtomasta järkeilystä asioissa. Myöntäen etten minä vain yksinkertaisesti tiedä omaa parastani. Onneksi elämä tietää. Yhä tänäänkin.

Yhä tänäänkin se nimittäin erilaisten pelkojen avulla ohjaa minua lähemmäs toisia ihmisiä ja Jumalaa. Kun umpi ateistista kaivetaan esiin luottamus Jumalaan, siinä tarvitaan melkoinen määrä tuskan täyttämää pelkoa, jotta tuo lopulta tapahtuu. Onneksi tapahtui. Ilman tuota mankelointia, en nimittäin olisi tässä. Onneksi olen. Onneksi suostuin tuon pirullisen mankelin läpi puristautumaan. Siinä nimittäin puristettiin samalla melkoinen määrä ennakkoluuloja sekä vääränlaista ylpeyttä minusta ulos. Enkä silti tänäänkään voi vielä kehuskella kyvyilläni puhua aina ja kaikesta. Mistä tiedän? Siitä että yhä tänäänkin tarvitsen tuon samaisen tunteen, tuskaisaa tuuppimista kohti muita ihmisiä. Nielemään ylpeyttäni ja sanomaan ääneen nuo kaksi kuin kovin vaikeaa sanaa: ”Minua pelottaa.”


Pelosta vapauteen - Yksinäisyydestä yhteisöllisyyteen.

Kun vanhat, haitalliset ajatus- ja toimintamallit murtuu, jotain uutta hyödyllistä pääsee syntymään.
Kun vanhat, haitalliset ajatus- ja toimintamallit murtuu, jotain uutta hyödyllistä pääsee syntymään.

Elämässä ei ole olemassa sattumaa, näin uskon. Sensijaan kaikella on jokin tarkoituksensa. Se millätavalla olen kasvanut tähän ajattelutapaan, tulee ilmi seuraavassa.

Kasvoin aikanaan elämään pelosta käsin. Pidin jokaista ihmistä tavalla tahi toisella uhkana itselleni. Peläten ja varoen koskaan paljastamasta todellista, aitoa itseä kenellekään. Olihan siinä vaarana se, että kuten niin loputtoman monet kerrat aiemmin, luottamukseni petettäisiin ja sitä käytettäisiin minua vastaan. Häpäisten, ilkkuen ja kiusaten minua siitä millätavalla mistäkin ajattelen.

Päädyin lopulta totaaliseen yksinäisyyteen. Yksinäisyys, joka jossain kohtaa oli minulle turvapaikka maailman pahuutta vastaan, kääntyikin lopulta minua itseäni vastaan. Raskainta tuossa yksinäisyydessä kun oli se, että oli ihan liian paljon aikaa pyöriä omissa enempi vähempi pelonsekaisissa ajatuksissani. Kun toisaalta ei ollut ketään kenelle noita ajatuksiaan olisi avannut, saaden siten peilausta niiden kipeyteen. Ei siis ihme että lopulta jo pelkästään nuo ajatukset sairastuttivat minut.

Silti, tänään ymmärrän, että sattuman sijaan tällä kaikella oli elämässäni tarkoitus. Ohjasihan tuo kaikki suunnaton pelko ja yksinäisyys minut elämässäni hetkeen, missä en vain yksinkertaisesti enää jaksanut taistella mitään, saati ketään vastaan.

Tuo hetki oli elämäni synkin ja yksinäisin. Totaalinen pimeys sisälläni koin vajoavani polvilleni elämäni edessä. Myöntäen tappioni. Ymmärtäen tuossa hetkessä sen että minun oli syystä tahi toisesta tarkoitus taistella viimeiseen hengenvetooni saakka, ymmärtääkseni vasta silloin sen, että lopulta kaikki taistelu on turhaa. Tuosta totaalisen synkästä hetkestä sai alkunsa matka, joka hitaasti mutta sitäkin varmemmin on ohjannut minut rakkaudellisesti pois pimeydestä, peloista sekä yksinäisyydestä. Yhteisöllisyyteen, vapauteen ja elämään tätä elämää pyrkien omalta osaltani kaiken kokemani kautta tuomaan pieni valonsäde niille ihmisille, jotka vielä tänään syystä tahi toisesta tuota samankaltaista pimeyden täyttämää taistelua elämässään käyvät.

Tuo minun sysimusta hetkeni elämässä kuvaa sekä sitä täydellistä epätoivoa että myös tuonhetkistä ’Minulle kaikki heti’-ajatusmaailmaani varsin yksiselitteisesti. Olin tuohon aikaan juuri raitistunut, todella itsetuhoisesta sekakäyttöhelvetistäni. Juuri hetkeä aiemmin haudaten isäni joka lopulta meni päihteisiin. Tapahtuma, jossa kulminoitui oma voimattomuuteni elämään, ihmisiin ja kaikkeen jota omalla järkeilylläni aiemmin olin kuvitellut jollain hassulla tavalla hallitsevani.

Tuohon hetkeen elin totaalisen ateistista ajatusmaailmaa. Tämäkin johtuen lähinnä suunnattomasta pelosta erilaisia uskontoja kohtaan. Minun kohdallani suunnaton tuska olikin lopulta se pelastus. Sillä tuo sanoinkuvaamaton epätoivo sai minut vajoamaan kirjaimellisesti polvilleni ja rukoilemaan jotakin tahoa jossakin. Tuon hetken ajatuksena se, että kun omassa mahtavuudessani suostun myöntämään tappioni, tulee samalla nanosekunnilla ukkosenjyrähdys ja salama, jonka jytinän saattelemana parahdan uskoon, joka silmänräpäyksessä muuttaa kaiken hyväksi. Siis juuri samainen ajatusmalli jolla aiemmin liki kaksi vuosikymmentä olin päihteillä hallinnut omaa tunnemaailmaani. Muuttaen sen täydellisestä epätoivosta euforiaksi hetkessä. Vaan toisimpa kävi. En hurahtanut. Sain sensijaan jotain paljon parempaa. Konkreettisempaa. Sain kasvaa hitaasti, mutta sitäkin varmemmin, pakenemisen sijaan kasvaa kohtaamaan elämää pakenematta.

Ymmärtäen tässä kuluneen reilun vuosikymmenen matkalla sen että sensijaan että kaikki pelko ja yksinäisyys olisi poistettu kerralla elämästäni, sain aina päiväksi kerrallaan voimaa ja rohkeutta kohdata uusia ihmisiä sekä tilanteita, joiden kohtaamisen kautta tuo suunnaton pelko ja epätoivo vaimeni vaimenemistaan, lopulta muuttuen tämän päivän vapaudeksi elää ja kohdata elämää, asioita, ihmisiä ja mitä erilaisimpia olosuhteita pelkäämättä. Vapaudeksi, jollaista en koskaan omalla kohdallani uskonut pimeimmissä hetkissä kokevani.

Tämän tarinan opetus itselleni siinä, että yritänpä keinolla millä tahansa juosta karkuun omaa itseäni, omia tunteita, voin olla varma siitä, että elämä pysäyttää minut lopulta kohtaamaan itseni. Mutta ehdin minäkin tuota pakomatkaa yrittää päihteillä, lääkkeillä, uhkapelaamisella, seksillä, herkuttelulla, syömisellä, opiskelulla, työllä, liikunnalla, vapaaehtois- ja järjestötoiminnalla, kirjoittamisella, lukemisella, elokuvilla, netillä, uskolla, elämällä toisten elämää ja käytännössä kaikella mahdollisella ja mahdottomalla, lopulta vain kerta toisensa jälkeen todeten sen saman asian. Minun kohdallani kohtaaminen on se juttu. Ei pakeneminen. Hitaasti, ei kiireellä. Kärsivällisesti rakentaen, eikä äkkiä rikkirepimällä. Kaikessa tässä tarkoituksena vain se, että tänään, kohdatessani matkallani kenet tahansa, minulla on repussani sellainen voimavara että aina minulla on jotakin tuolle toiselle annettavana. Aivan samoin kuin itse aina noista kohtaamisista jotakin itselle saaden. Pelotta kohdaten. Pelosta vapauteen. Yksinäisyydestä yhteisöllisyyteen.


Läheisriippuvuus - Kun empatia satuttaa.

Vahvinkin meistä taipuu jos ei tunnista omaa rajallisuuttaan.
Vahvinkin meistä taipuu jos ei tunnista omaa rajallisuuttaan.

Läheisriippuvuus, asia josta ihan liian vähän puhutaan, suhteessa siihen, kuinka meillä jokaisella elämässään on enempi tai vähempi taipumus kyseiseen yltiöempaattisuuteen.

Päihderiippuvuus sairautena on kokolailla monisyinen ja vaikeasti ymmärrettävä asia. Sitäkin vaikeampi on läheisriippuvuus. Varsinkin kun yleisesti ajatellaan, että läheisriippuvainen on vain suunnattoman empaattinen ja hyväntahtoinen ihminen, joka lähes viimeiseen hengenvetoonsa saakka ajattelee muiden parasta, ennemmin kuin itseään. Tällaisia oman elämänsä uhreja on meillä jokapuolella. Ihmisiä, jotka kuin huomaamattaan ovat tehneet itsestä korvaamattomia.

Eikä siinä, monessa tapauksessa apu jota nämä ihmiset toisille tarjoavat, onkin hyvästä, ongelma tulee ainostaan siinä, millä motiivilla nämä hyvää tekevät ihmiset operoivat. Vielä kun yhtälöön lisätään tämän vääränlaisen motiivin tuoma sisäinen pahaolo, niin soppa on valmis.

Itse edustan pahinta muotoa olevaa läheisriippuvuutta. Uskallan näin kirjoittaa, koska olen ihan viimeaikoina saanut itseni loputtoman monta kertaa kiinni tästä toiminnasta. Olkoonkin, että aloin tutustumaan itsessäni läheisriippuvuuteen omassa kuntoutuksessani ja näin kauan aikaa meni kuoria pois muita itselle ja läheisilleni haitallisia ajatus- ja toimintamalleja.

No mikä tämä pahin muoto läheisriippuvuudessa lopulta on? Yltiöempaattisuus. Se kun kiltteydestä kipeä ihminen uhraa itsensä ja elämänsä muille, ajatellen olevansa vastuussa muista. Voin käsi sydämellä sanoa, että jos päihderiippuvuus jyllätessään on kaaosta ja sekasortoa ympärilleen kylvävä sairaus, niin niin on tämäkin. Vieläpä niin salakavalasti, että kyseinen ihminen toteuttaa tahtomattaan toimia, joita monet pitävät korkeasti arvostettuna. Toimiihan kyseinen ihminen päihderiippuvuudesta poiketen, täysin selväjärkisenä.

Itselle yksi karuin havahtuminen tähän sairauteen on sen tajuaminen, kuinka paljon lopulta tässä on kyse sekä vallasta että toisen ihmisen vääränlaisesta ohjailusta. Kun kuvittelen olevani vastuussa toisen ihmisen tunteista, ongelmista ja siten koko elämästä, alan kuin sisäisen automaation ohjaamana toimia halliten omalla toiminnallani tuon toisen ihmisen elämää. Raskasta. Äärettömän raskasta. Samalla siinä vaarallista tuota toista ihmistä ajatellen, että omalla toiminnallani pahimmillaan estän tuota ihmistä kohtaamasta omassa elämässään juuri niitä haasteita ja kipuja, joita kyseinen ihminen tarvitsisi havahtuakseen mahdolliseen muutokseen joka hänen hyvinvointiaan ajatellen olisi korvaamattoman tärkeä. Sensijaan ottaessani vastuun tuon toisen ihmisen tunteista, teen kuin tahtomattani itsestäni tuolle ihmiselle korvaamattoman. Vaikken sitä todellisuudessa olekaan. Kukaan kun meistä ei ole oikeasti korvaamaton.

Toinen äärilaita kiltteydestä kipeytyneelle läheisriippuvaiselle on ihminen, joka ajattelee kaikkia muita ensin, ennenkuin itseään, mutta väsyessään tähän, isoon ääneen syyttää kaikkia muita omista ongelmistaan. Marttyyri, joka ensin uhraa itsensä ja oman elämänsä, mutta samalla syyttää omasta kurjuudestaan muita.

Yksi yhdistävä tekijä läheisriippuvaisissa riippumatta siitä millätavalla se ilmaantuu, lopulta kuitenkin on. Kykenemättömyys kantaa terveellä tavalla vastuuta omasta itsestä. Tuo toisten kautta eläminen kun on varsin oiva keino paeta omaa itseään. Varsinkin kun tämä uhriutua marttyyri saa itsensä vaikuttamaan ihmiseltä joka todellakin tietää sen mitä aito lähimmäisenrakkaus todella merkitsee. Ja kissan viikset sanon minä. Tämä kaikki on niin kaukana lähimmäisenrakkaudesta kuin vain mahdollista.

Nyt havahtuessani omassa elämässäni tiettyjen ihmisten kohdalla tähän heidän elämänsä hallitsemiseen, voin asian tiedostaessani, tehdä sille jotakin. Senverran paljon olen esimerkiksi työssäni karsinut itsestä tuota läheisriippuvuutta, että tiedän kokemuksesta sen että alkaessani muuttaa omia ajatus- ja toimintamalleja suhteessa kyseisiin ihmisiin, vastustus tulee olemaan melkoinen. Eihän se sinällään yhtään ihme ole. Sehän on käytännössä sama, kuin aina hymyilevä ja ystävällinen ihminen muuttuu yhtäkkiä ihmiseksi joka sanoo mitä oikeasti ajattelee ja muutoinkin alkaa siirtää vastuuta takaisin ihmiselle itselleen.

Syy siihen, miksi tämä muutos on kohdallani nyt välttämätön, tulee tässä. Olen lopen kyllästynyt kantamaan harteillani enää yhtään ylimääräistä taakkaa, tahi vastuuta joka sinne ei kuulu. Ymmärsin nimittäin viimeinkin sen, ettei minun ihmis- saati omanarvontuntoni ole millään tavalla sidoksissa siihen mitä milloinkin teen, saati saan aikaiseksi. Minulla, kuten jokaisella meistä on lähtökohtaisesti ainoastaan vastuu omasta itsestä. Kun tuon vastuun suostuu itse kantamaan, se jo itsessään tuo ihmiselle senverran tasapainoa itselleen, että tuo tasapaino heijastuu myös muihin ihmisiin. Ilman että minun itseni tarvitsisi uhrata omaa tasapainoa, saattaakseni eräiden ihmisten elämässä toteen harhan heidän elämänsä tasapainosta. Sillä jos jonkin toisen ihmisen tasapaino on liikaa sidoksissa minuun tai keneen tahansa muuhun ihmiseen, voi hyvällä syyllä kohteliaasti kysyä, kuinka todellinen tuo tasapaino lopulta on.


Irtipäästäminen – avain aitoon vapauteen.

Vapaus.
Vapaus.

Mistä ihmiselle aiheutuu eniten elämässään kärsimystä? Minulle ainakin siitä harhasta, että olisin vastuussa siitä kuinka elämässä kenellekin käy. En käytännössä edes kykene hallitsemaan omaa elämääni sen kaikkine tapahtumineen, niin miten sitten muiden ihmisten osalta kykenisin.

Tämä on se yksi suurimmista vääristymistä minuudessani, joka rakentui jo polvenkorkuisena osaksi itseäni. Vääränlainen vastuullisuus. Kokemus siitä että omilla teollani, tai tekemättä jättämisillä vaikuttaisin maailman pyörimiseen.

Vasta kolme vuosikymmentä armotonta tuskaa koettuna, riittää havahduttamaan tuosta harhasta. Vasta tänään, tätä kirjoittaessani totean, että viimeinkin minun on aika päästää irti. Vapautua tuosta kahleesta, joka on ollut hukuttaa minut niin loputtoman monasti.
Mitä tuo irtipäästäminen käytännössä tarkoittaa? Pakenemista? Karkuun juoksemista? Vastuuttomuutta? Päinvastoin. Asioiden kohtaamista asioina. Tunteiden tuntemista, ilman liiallista ylianalysointia. Konkreettista irtipäästämistä kaikista niistä loputtoman monista, itselle haitallisista ajatus- ja toimintamalleista, joiden kanssa olen läpi elämäni samoillut kokien jatkuvasti olevani hukassa. Kuin pakomatkalla jostakin. Menossa johonkin, silti edes itse tiedostamatta mihin on menossa.
Kun ihminen oppii esimerkiksi elämään, ajattelemaan ja tuntemaan tunteita puhtaasti toisten ihmisten kautta, siinä kovin helposti ja viattomasti huomaamattaan hukkaa oman itsensä. Ei enää kykene erottamaan sitä mikä on minun ajatukseni. Mikä minun tunteeni. Mikä minun mielipiteeni.

Lopulta on vain tyhjä kuori, joka pakonomaisesti hakee täytettä tuohon kuoreensa itsenä ulkopuolelta, toisista ihmisistä.

Jos osaisin valehdella vielä itselleni, tämä selviytymisstrategia voisi viedä minut ongelmitta lopun elämääni. Onneksi en osaa. Sillä senverran uuvuttavaa ja kiduttavaa tämä jatkuva toisten tunteiden, ajatusten ja mielipiteiden aistiminen lopullaan on. Niin kiduttavaa että mikäli olisin oppinut oikealla tavalla osoittamaan tervettä vihaa, olisin jo vuosia sitten kironnut muutamille ihmisille että pitäkää nyt perkele tunkkinne! Tuon edellisen lauseen kirjoittaessani minulle taas näytettiin kerran se etten osaa itselleni valehdella. Sillä eihän se jos minä en osaa näyttää, saati käsitellä tunteitani, ole noiden toisten ihmisten syy. Ehei. Päinvastoin. Kuvastaa vain sitä kuinka huomaamattani osaan paeta omaa vastuuta tässäkin yhtälössä. Hetkittäin uskotellen itselleni että se on toisten ihmisten syy, jos itse voin huonosti. Mutta eihän se todellisuudessa niin ole. Kyse on omasta tontistani. Vastuusta siihen, että ottaa pieniin pikku kätösiinsä sen haravan tai näin talvella lumikolan ja alkaa pukata lunta pihaltaan. Ihan turhaan minä naapurille kiroan kohtaloani, jos seison nivusia myöten loskassa, tekemättä asialle yhtikäs mitään.

Yksi kulminaatiopiste tässä irtipäästämisessä omalla kohdallani on rajattomuus. Asia johon myös olen kasvanut jo pienestä alkaen. Tänään määritellessäni terveellä tavalla ensikertaa elämässäni omia rajoja, on minun vastuullani kantaa ne tunteet, joita toisten ihmisten reaktiot asioissa minussa herättää. Olen nimittäin usean vuosikymmenen ajan oppinut mukautumaan ja muovautumaan siten kuin minun halutaan kulloinkin esiintyvän. Kameleontti. Ötökkä vailla omaa identiteettiä. On vain kyky mukautua toisten ötököiden odotuksiin. Nyt seisonkin ensikertaa elämässäni kallionkielekkeellä, josta tulisi uskaltatua hyppäämään tyhjänpäälle. Lähinnä vertauskuva siitä, kun ei yksinkertaisesti ole minkäänlaista käsitystä siitä, mitä tulee tapahtumaan, kun oikeasti ensikertaa elämässään opettelee ajattelemaan ja tuntemaan asioita itsenäisesti. Silti, juuri nyt, sisimmässäni on vahva luottamaus siihen, että kaikki se tuska mitä tähän päivään päästäkseni olen läpikäynyt, on kohdattuna muovautunut sellaiseksi voimavaraksi ja luottamukseksi elämää kohtaan, että jahka saan vain kerättyä rohkeuteni ponnistaa tuosta kielekkeeltä alas, joku ottaa minut kantaakseen ja ennenpitkää saan levittää siipeni uljaana kuin kotka ja antaa vain tuulenvirtausten kuljettaa minua haluamaansa suuntaan. Minun vain nauttiessa vapaudesta jonka tuo kaikesta vanhasta irtipäästäminen kohdallani aikaansaa.

Kysymys kuuluu: Takertuako, vaiko päästää irti. Valinta on minun. Samoin vastuu siitä. Luovutan. Luotan. Päästän irti. Vapaus, täältä tullaan!

Edellinen