Ja taas kului yksi vuosi. Kaksi vuotta sitten kammosin sitä, että oli vain vuosi jäljellä siihen ”maagiseen” 30-ikävuoteen. Vuosi sitten kammosin, että nyt se sitten tärähti mittariin. Nyt.. Fiilis on aika… mikälie olisi oikea sana kuvaamaan edes olotilaa, epätodellinen? Vastahan tuota olin 16 ja nyt 31?!
Masentavinta tässä on se, että jotenkin tuntuu siltä, että ne parhaat vuodet meni jo ja tehden mitä? Eihän tästä eteenpäin ole muuta kuin lisää ikää mittariin… alamäkeä. Huoh. Jos nyt kuolla kupsahdan, niin mitä elämästä jäisi jäljelle? Konkreettisesti ei tietenkään mitään, koska itsehän siinä kuolisin, mutta noin kuvainnollisesti. Ajattelen liikaa.
Viime viikolla joudun tekemään yhden vaikeimmista päätöksistä tähänastisessa elämässäni. Kertakaikkisen silmiä avaava kokemus. Luovuin jostain mitä en ole koskaan ennen kokenut tunnepuolella, jostain mistä olen kait haaveillut siitä asti kun ”pojat” alkoivat kiinnostamaan. Tunne joka ylsi luihin ja ytimiin asti ja aivan ensi hetkestä lähtien. Jotakin itselleni kovin suurta ja ennenkokematonta, ja jotain mikä oli pakko laittaa poikki ennenkuin alkoikaan. Ja miksi? Koska en suostunut ”toiseksi naiseksi”.
Tyyppi olikin naimisissa. Kiva juttu. Noh menihän tästä ainakin viitisen vuotta kun viimeksi naimissa oleva mies kusetti olevansa sinkku? Joo, ei tämä ollut ensimmäinen kerta. Tämä tapaus sentään oli rehellinen ja kertoi asian suoraan. Well fucking great. Onhan se ikävää kun ei avioliitto toimi ja siinä roikutaan lapsen takia, seksiäkään ei heru jne jne. No voi jumalauta, oletteko ihmiset kuulleet avioerosta? Kiitos kun kerroit ja heipparallaa.
Katkeransuloista. Toisaalta olen kiitollinen siitä, että sain kokea jotakin mistä en aiemmin tiennytkään, ja vielä senkin, että ihan tosissani olen kykeneväinen tuntemaan jotain niin mullistavaa, ja sitten taas… Voi herrajumala eikö nyt edes joskus voisi nää hommat mennä kuten elokuvissa? Miksi miksi ja voi vittu miksi? I´m too old for this shit!
Minä ja minun periaatteet. Minä ja minun arvot. Minä ja minun… Elämä. Pitäisi kait kirjoittaa siitä kirja. Tai käsikirjoitus telkkarisarjalle. Menisi varmaan jonnekkin tragikomiikan puolelle. Tai mustan huumorin? Ehkä suhde-elämäni olisi helpompaa jos omaisin lutkan periaatteet, tai vaihtoehtoisesti muuttaisin seksuaalisuuttani lesboksi. Olispa niin helppoa. Kääntäisi jostain vivusta ja naps, homma pulkassa. Niinpä niin.
Eli yksi vuosi taas lisää, yksi paska kokemus lisää miesten suhteen, yksi syy lisää miksi voisin jo ihan tosissani luopua toivosta. Kun ei niin ei. Jollen jaksa enää toivoa parempaa, niin onkohan tässä enää mitään järkeä ylipäätään? Kuinka kauan sitä jaksaa uskotella itselleen, että kyllä se vielä sieltä tulee? Joopa joo. Helvetin hyvää syntymäpäivää minulle.
Mieleen hiipii katkeruus, epäusko ja tuttu kaveri: suru. Ja kuitenkin tiedän sen, että se onni ja ilo löytyy kovin pienistäkin asioista. Ja täysin yllättäen myös. Jahka nyt teiniangstaan hetken ja kiroan paskaa kohtaloani, niin eiköhän se aurinko taas paista. Jonain tulevana päivänä. silti… Mä olen perkele 31! Ja vuoden päästä 32…