Läski. Plösö. Ruma. Inhottava. Laiska. Välinpitämätön. Epäterveellinen. Sanoja joita ylensä liitetään lihavuuteen, ja sanoja jotka taatusti jokainen joka ikinä kamppaillut (yli)painonsa kanssa on kuullut. Sanoja joita sanoo itselleen, mutta sanoja jotka yleensä kuulee toisten suusta.
Lihavuus on ongelma, kasvava sellainen. Kansakunta lihoo silmissä. Epäterveellistä? Totta helvetissä. Ongelma? Kyllä. Unohtaen kuitenkin nyt nämä itsestäänselvät ja sairaalloiset lihavuudet, niin kenen ongelma onkaan se paino-ongelma?
Henkilökohtainen taustani on se, että ongelmat painoni kanssa ovat alkaneet jo lapsuudesta asti. Noidankehä joka toistunut sukupolvelta toiselle, ikuiset laihdutuskuurit ja tyytymättömyys omaan ulkonäköönsä. Mikä ihana tapa opettaa äidiltä tyttärelle kerta toisensa jälkeen. Itse sairastuin bulimiaan 11-vuotiaana. Sairaus jonka perin äidiltäni.
Teininä en edes ollut lihava, päinvastoin. Olin ”sporttinen” ja ulkopäin minusta ei olisi koskaan huomannut, että jokin olisi pielessä. Omassa kieroutuneessa minäkuvassani olin kuitenkin läski. Häpeä oli valtava. Olin epäonnistunut ja arvoton. Olin onneton.
Painoni lähti nousemaan lukiossa. Aloitin seurustelun. Aloitin terapian. Lopetin oksentamisen, mutta jatkoin ahmimista. Sairastuin bulimiasta ahmimishäiriöön. Ojasta allikkoon. Inhosin itseäni ja peilikuvaani. Olin ruma ja vastenmielinen. Olin entistä onnettomampi. Paisuin kuin pullataikina, ja olin täysin hukassa itseni kanssa.
Erosin. Laihduin. Lihosin. Laihduin taas. Olin jojo-vaiheessa. Ja onneton oli se paino mikä tahansa. Muutin elintapojani, tein työtä itseni kanssa. Tein työtä nimenomaan henkisen itseni kanssa. Asetin oman henkisen hyvinvointini kaiken edelle. Opettelin rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen. Läskinä. Jos kykenen rakastamaan itseäni kun olen pahimmillani, niin kykenen siihen milloin tahansa.
Olen edelleen läski, mutta huomattavasti vähemmän mitä aikaisemmin. Olen terve kaikin puolin, verenpaine, kolesteroliarvot, verensokerit ym. normaalit, ja minun on hyvä olla itseni kanssa. Peruskuntoni on parempi mitä monella muulla ns. normaalipainoisella tai hoikalla ihmisellä. Itsetuntoni, itseluottamukseni ja terve itserakkaus on kohdillaan, viimeinkin. Olen onnellinen. Silti minulla on edelleen paino-ongelma, mutta ongelma ei olekkaan enää minun, vaan toisten?
Koska olen edelleen ylipainoinen, niin asenteet minua kohtaan ovat negatiiviset. Varsinkin vastakkaisen sukupuolen reaktiot. Toisten silmissä olen edelleen läski, ruma ja laiska. En huolehdi itsestäni jne. He eivät tiedä, että elän terveellisesti ja koitan painoani pikuhiljaa pudottaa normaalin rajoihin, elämäni ensimmäistä kertaa täysin terveellisellä tavalla. Miten siis reagoida tähän ja tällaisiin asenteisiin? Antaako valua kuin veden hanhen selästä? Valehtelisin jos väittäisin, etteikö tällaiset puheet ja asenteet minuun vaikuttaisi tai satuttaisi, mutta onko tämä tosiaan minun ongelmani?
Ihminen joka on kaunis/komea ja normaalipainoinen/hoikka kokee oikeudekseen tuomita ja haukkua muita ihmisiä ulkonäön perusteella. He eivät tiedä ihmisten taustoja tai elämäntarinoita, he vetävät vain suoran tulkinnan ja arvion ihmisestä ulkokuoren perusteella. ”Hyi vittu mikä läski!” Olen aina tätä ihmetellyt. Miksi ihmeessä näin? Oma käsitykseni asiasta on se, että ylipäätään ihminen joka kokee suurta epävarmuutta itsestään ja/tai omaa heikon itseluottamuksen, on aina ensimmäisenä haukkumassa muita nostaakseen ns. omaa arvoaan ylöspäin. Tuolloin jääköön jokaisen omaksi päätöksekseen se, että kumpi onkaan tässä se ”ruma” ihminen: Itsestään epävarma ”hunksi” tai ”beibe” joka tarvitsee mollata muita tunteakseen itsensä kauniiksi, vai se vitun läski joka ei sanoisi pahaa sanaa kenestäkään ulkonäöstä viis?
Sattuipa tässä viikko takaperin tällainen tilanne: Olin treenaamassa salilla kun satuin huomaamaan kaksi kaverusta jotka hihittelivät keskenään. Oikein kauniita nuoria naisia ajattelin, ja vartaloltaan selkeästi treenattuja. Sellaisia ”jokamiehen” unelmatypyjä. Kovasti koittivat sitten supatella siinä keskenään, ja huomasin sen, että selkeästi tuijottivat kun meikäläinen hiki päässä lämmitteli itse treeniä varten. Koska en kuitenkaan kuuro ole, niin kuulinpa seuraavan keskustelun:
– Siis kato nyt tota… Oikeesti.
– Joo tiiän, ällöö.
– Siis mä en tajua, et minkä takii tollasia läskei ees päästetää tänne. Menisivät jonnekki muualle ettei tarviis katella tollasii…
– Joo, siis tosi törkeetä hei. Siis ällöttää mennä toho laitteesee ees ton läskin jälkee!
Uskomatonta? No totta joka sana. En siis saisi edes treenata kauniiden ja hoikkien ihmisten parissa, koska olen niin ällöttävä, jos näiltä kahdelta valopäältä kysyttäisiin. Nuorempana olisin varmasti pillahtanut itkuun tai vaihtoehtoisesti tempassu turpaan molempia. Nyt minua lähinnä huvitti ja säälitti samanaikaisesti. Sanoi kuka mitä tahansa, niin tiedän tasan tarkkaan, että olen kymmenen kertaa kauniimpi kun nuo kaksi yhteensä. Läskeineen päivineen. Itse olen nimittäin sisäisesti kaunis, jotain mitä tämänkaltaiset tapaukset eivät edes ymmärrä saati käsitä. Tuntuiko nuo puheet silti pahalta? No totta helvetissä.
Ja tuossa onkin sitten se perimmäinen syy sille, että miksi tavoittelen tuota ns. ”normaalipainoa”. Olen lopen kyllästynyt siihen, että minua arvostellaan ja tuomitaan sellaiseksi, mitä en oikeasti ole. Surullisen tästä asiasta tekee se, että itse tosiaan olisin itseeni tyytyväinen tällaisena kuten olen, ja jopa rakastan itseäni tällaisena, mutta paskaahan minä jauhaisin jos väittäisin, etteikö ulkopuoliset paineet päätökseeni vaikuttaisi.
Olenko yhtään sen onnellisempi kevyempänä kuin nyt, tuskin. Olenko yhtään sen terveempi kuin nyt, no en sitäkään. Minulla on siis ongelma joka ei suoranaisesti ole edes minun omani, mutta helpottaakseni omaa elämääni yhteiskunnassa joka nykypäivänä on mitä on, niin teen tämän toisten mieliksi. Koska en voi olettaa, että minua hyväksyttäisiin tällaisena kuin olen, niin minun on tehtävä päätös siitä, että muutunko toisten asettamien ihanteiden mukaiseksi, vai elänkö syrjässä ja syrjittynä. Sairasta?