En tiedä kuinka normaalia on ajatella kuin minä; ahdistun ajatuksesta että työt sitovat minua, enkä pääse toteuttamaan haaveitani, silloin kuin haluaisin. On Aivan perseestä, että yhteiskunta on se taho, joka asettaa käyttäytymisnormit yksilöille. Toki haluan perheen ym., mutta en vielä. Jostain kumman syystä on omituista että vajaa kolmekymppinen mies on ollut sinkkuna jo useamman vuoden, varsinkin kun on menestynyt ja vähintään keskinkertaisen ulkomuodon omaava. Jopa paras kaverini, joka ymmärtää minua hyvin on tätä asiaa ihmetellyt.
Toinen asia mikä ihmetyttää, on se tosiasia, että yhä useammin nainen haluaa heti ensimmäisten tapaamisten jälkeen selvyyden siitä, mihin se ”juttu” on menossa!? hyvä kun muistaa edes toisen sukunimen, niin pitäisi olla sopimassa jo avioehdoista, tai jotain. Mielestäni maltti on valttia myös tässä asiassa.
Onneksi nykyään on sellainen työ että kohtuu hyvin saa menoja järkkäiltyä, niin ei voi enää syyttää ketään muuta kuin itseään jos työt on tiellä…
Tänään siis laivalle ja päivä Tukholmassa. Illalla Jaloviinaa, huomen päivällä shoppaamaan ja syömään Stokikseen, illalla laivan pokeripöytään putsaamaan turistit. Ja torstaina nopea visiitti toimistolle ja sit joulun viettoon Äitin luo… Hyvää Joulua, siltä se ainakin nyt tuntuu…
