Vimmalla on tapana yltyä, kehällä laajeta. Liekö kyse taiteesta vai kokemisen tavasta ylipäätään, joskus elämä on kiivasta, ihmeellistä, yllättävää, hengästyttävää. Sitä herää neljältä sateeseen, olisipa aamu jo!
Ja kaikki liittyy kaikkeen. Kun lapsi muuttuu koululaiseksi, muistan oman kouluaikani, herkistyn. Mietin myös, miten tytär vuosien päästä muistaa asiat, miten äitiään ajattelee. Kun järjestän tilaa koululaisen nurkkaukselle, kohtaan esineitä ja tavaroita hyvin kaukaa. Vaikkapa monet pussit kankaita. Tiilenpunaista samettia, paksua turkoosia neuletta, viininpunapohjaista kukkakangasta, kuparisifonkia. Jospa korjauttaisin ompelukoneen kuitenkin. Ehken enää itse tahdo tiilenpunaista leninkiä, mutta tytär ilahtuisi ikihyviksi.
Ajat sitten jo selitin ajan sykliseksi: tietyssä kevätpäivän valossa kaikki samanvaloiset kevätpäivät ovat läsnä aivan toisin kuin eilinen päivä. Jollei väite kuulostaisi niin älyttömältä, väittäisin nyt, ettei aikaa ole olemassa. Aika kuhisee, mikään ei ole mennyt. Mihin vertaisin, jos en sykliin tai viivaan, ehkä mereen tai muurahaispesään.
Ja sitten taas väitän vastaan väitteelle, jota en esittänyt. Sillä aika, lineaarisena, pahasta pois vievänä, on voimaa. No, tiedättehän, kuinka aika parantaa haavat. Silloin kun elämä on pysähtynyt suruun tai sairauteen, on mahdotonta kokea aikaa sulana kaikkeutena. Näissä tapauksissa ajan kuluminen, se, että aika vie traumasta eteenpäin mitattavina yksikköinä, kuukausina ja vuosina, sitten kun niitä on tarpeeksi, sitten aika on voimaa.
Oumaigaad, luulen ymmärtäväni jostain jotain, mutta huomaan kirjoittavani vaikeaselkoisesti, sanovani huonosti. Blogiani kommentoidaan harvoin. Johtuukohan se siitä, että kirjoitan sulkeutuneita käsittämättömiä?
