Huomenta rakas, kuinka voit?
Et pidä keltaisestasi, huomaan heti. Anteeksi, arvioin väärin. Vähennämmekö sitä, tahtoisitko punaista keltaisen päälle? Jos kertoisit, kuka olet, minkä värinen. Kuuntelen. Ensimmäinen mielikuvani sinusta oli bordeaux, sen lisäksi sinistä, viileää vihreää ja harmaata. On mahdollista, että olin vain rakastunut uuteen, kalliiseen väripurkkiin. Väri houkuttaa, mutta en ole vielä rohjennut peittää ihoasi bordeux’llä kuin paikoin.
Pintasi tuntuu mukavan karhealta, tahdon säilyttää tuon raa’an pellavan tunnun siellä täällä, vaikka ansaitset myös maaliklönttejä, kiiltäviä kimpaleita ja sileitä kerroksia.
Suostun olemaan olematta supernainen, sankarimaalari, kuningatar. En hyökkää kimppuusi, en komenna. Oma luontosi alkaa paljastua, pikku hiljaa. Arvaan, että olemme yhdessä tällä tavoin vielä monta viikkoa. Sinä olet minun, et muitten vielä, en anna toisten sinua katsella.
Kuitenkin meidän on kilpailtava auringon kanssa. Sillä iltapäivän kuumuus alkaa olla sietämätön ja kirkas valo on valheellinen. Valon suunta on oikea nyt, muutaman tunnin vielä. Niin, eilen kun sivelin keltaista, aurinko oli lännessä, valo punersi jo. Äskeinen aavistukseni voi olla oikea: keltaisen sijaan pitäisi olla punaista. Aloitetaanko sillä? Vähän vain ensin. Myöhemmin, jos lupaat, otan pensseleistä leveimmän ja sivelen jonkin osan tasoittavalla lasuurilla, violetilla viinillä.
