Uusi työhuone on perunalastutehtaan vieressä ja kalansavustamoa vastapäätä. On kuuma, täytyy työskennellä ikkuna auki. Aamuisin haju tuntuu kummalta, mutta päivän mittaan sen unohtaa. On sentään viileämpää kuin ulkona. Pohjustan tauluja epätasaisella sementtilattialla. Vatupassista ei ole mihinkään, mittaan ristimittaa, saan heittehtiviä tuloksia. Päätän verrata kolmea kehikkoa toisiinsa, luulisi silloin menevän kohdilleen. Tekeillä on viiden sarja 170×130 tauluja.
Paniikki iskee välillä. Silloin juoksentelen kapealla käytävällä, muistelen, että kannattaisi syödä lounasta. Pelkään talon muita taiteilijoita. Mutta muusikko on mukava, kysyy haluanko kahvia. Joo, kiitos, änkytän. Juttelemme ihmissuhteista, mies tilittää edesmenneestä parisuhteestaan, osaanko vastata mitään, mitä sanon, enkä sano juuri mitään lopulta. Olisiko pitänyt? Paskaako sitä, jos ei osaa, mitä minä tiedän miehen exän luonteesta, tuleeko tappamaan, jos on uhannut?
Maalaan eilistä. Paksu violetti kerros. Toiseen kohtaan raakaa keltaista pigmenttiä, oho, kai sitten, ihmettelen.
Isukki huutaa ikkunan alla. Pitää valita duunit yhteisnäyttelyyn, kummankin. Faija on eläkkeellä bisneshommasta, omistautunut tauluille nyt ja tekee helvetisti töitä, kolme päivässä, tyyli vaihtelee. Olen aina kusessa valintatilanteissa, faijalla ei ole näkemystä omiin töihinsä, minun on päätettävä. Nooh, suosittelen näitä graafisia, totean viimein. Olemme yhteisymmäryksessä – onneksi.
