Kissa hyrisee ja venyttelee. Ihastuttava laiskanraukea olotila. Uusi pohja on niin korkea, että sormet eivät yllä likikään yläreunaan. Komea, sileä, pinkeä kangas. Tunnustelen kämmenpohjilla, poskilla ja nenällä. Työn, maan ja historian tuoksu.
Loikoilen. Katselen silmät kiinni. Voisi olla siniyö, siinä punainen leimu. Voisi olla usvaa, aivan valkoista, ellei sitten yösumu, keltaista kajoa tummanharmaassa.
Samuel on näköjään soittanut yöllä 2.40. Liekö taas hukannut avaimensa vai mitä, mokomakin yliboheemi velipoika. En jaksa huolestua, illalla soitan ja nuhtelen. Ellei krapulaheeros sitten ilmaannu ovelleni kohtapuoleen, koskaan ei tiedä. Shmulik on pieni ja hölmö isoveli. Iso ja rakas, tyttären lennättäjä-kiikuttaja-hurjamörkö-kutittaja-sankari. Hän soittaa ovikelloa aina kolme kertaa rämistäen, minä huudan: kuka siellä, ”nälkäinen Simson”, veli murisee. Piiloon, piiloon, tytär kiljuu, äiti, älä vielä avaa.
Siivoaisit joskus, veli moittii. Tekisit joskus töitä, minä vastaan, haluatko bolognesea vai et? Ja siitä vaan tiskaamaan, jos niin kovin häiritsee.
Vielä vielä venyttelen, mutta työ edistyy loikoillessa: toinen pohjustuskerros on englanninpunainen, ihan kohta menen sekoittamaan.
