Etsin kerran deitti-ilmoituksella juutalaista miestä. Sain antisemitistisiä uhkauksia ja solvauksia. Sain kaksi kosintaa (en vain ollut tarpeeksi hurskas sulhojen standardeihin), kutsun Jerusalemiin ja jokusen kummastelun. Halusin miehen, joka kuiskii hepreaa, jonka vartalo hivelee silmää, jonka sanat riemastuttavat älyäni. Mutta ei oikein lykästänyt.
Kosher-beibeni oli tyhmä kuin saapas! Se säännön vahvistava poikkeus, pieni ja kalju mies. Niin, me juutalaisethan olemme pieniä, hän esipuolustautui s-postissa, kysyi pituuttani ja valehteli sitten omaansa viisi senttiä lisää. Hän sanoi olevansa tummatukkainen. Filosofinen kysymys: voiko näin sanoa, onko väite totta, jos onkin kalju? Ehkä potentiaalisesti tumma, jos tukka vielä kasvaa, kaljuuntunut imperfektitumma taitaa valehdella.
Hän sanoi olevansa elokuva-alalla ja antoi ymmärtää olevansa menestyvä liikemies, meinasi juuri vaihtaa kolmionsa isompaan asuntoon. Nämä puheet olivat totta unelmafutuurissa: asunto, johon hän minut vei, oli pienenpieni yksiö. Verhot olivat kiinni, ovessa ei ollut nimilappua. Elokuvastudiokin näkyi sijaitsevan huoneen nurkassa.
Hän sekoitti attribuutin ja pääsanan, oli unohtanut heprean kielen kokonaan, jos nyt oli ikinä oppinutkaan. Helsinginkielisiä rivouksia hän osasi, mutta ei niitäkään kovin monta. Hänellä ei ollut kirjahyllyä. Hän ei pitänyt merestä, koska rannalla tuulee.
”Täällä on juutalainen mies”, hän aloitti puhelun – joka ikinen kerta. Seitsemännellä kerralla ei enää naurattanut. Kahdeksatta ei taivaan kiitos tullut.
