Maalaus alkaa olla valmis. Lisään kiiltoa ja volyymia muutamaan paikkaan, tipan keltaista häivyttämään silmään pistävän muodon.
Se näyttää kesältä, kukkakedolta oikeastaan. Lumpeita, David sanoi aiemmassa vaiheessa. Ei perkele, kirosi kun puhelimessa mainitsin Leena Luostarisen, siltä se EI saa näyttää. Minä kyllä ihailen Luostarisen kukkakautta: suuria puoliabstrakteja, tummia, metallisia, paksulla öljyllä maalattuja töitä; EMMAssa on esillä yksi näistä.
Dalia näkee taulussa hahmoja Henkien kätkemästä, kas vain. Rebekan pikkupoika sanoo ”kaloja” ja osoittaa tummaa maalaustani kotinsa olohuoneessa. Varsin usein aikuisetkin löytävät eläimiä tai ihmisiä maalauksistani. En tiedä, mistä tai kenestä eniten paljasti Dinan näkemä puukkomies puhumattakaan psykiatrimiehestä, joka hurmioitui tanssivasta mustalaisnaisesta punamustassa maalauksessa.
Alkaa hämärtää, kohta lähdemme kotiin leipomaan pipareita.
