Teen siitä spektaakkelin, infernon, kipupisteen.
Et ole auer, et tyven hellä. Olet raato, kalmo, pesäke. Jäydät, nirhaat, kulutat.
Kuka sinä olet? Et suostu pilalle menneeksi paskiaiseksi, niinkö, sinulla on asiaa, saatana? Jotain sietokyvyn ja käsityksen rajoilta. Olkoon sitten niin.
Teen poltteen, syöverin, imun, aiheutan pakon katsoa.
Minkä tähden oikein otin sinut juuri nyt vaivoikseni taas? Kimmoke saattoi olla kaunokirjallinen. Olga Tokarczukin romaani ”Alku ja muut ajat”, jota paraikaa luen, kääntelee olemassaolon pohjamutia. Lainaan katkelman.
”Vainajien aika otti vangiksi ne, jotka olivat lapsellisesti kuvitelleet, ettei kuolemista ole tarpeen opiskella, jotka olivat reputtaneet kuoleman kuin tentin. Ja mitä pidemmälle maailma eteni ja mitä enemmän elämää ylistettiin, sitä suurempi tungos vallitsi Vainajien ajassa ja sitä meluisammiksi muuttuivat hautausmaat. Vasta siellä vainajat nimittäin havahtuivat elämästä ja kävi ilmi, että he olivat hukanneet heille annetun ajan. Kuoleman jälkeen he löysivät elämän salaisuuden, ja heidän löytönsä oli turha”.
Hui! Luulen, että puhumme samasta asiasta.
