Kotoisin

Juoksen ilta-auringossa, pohjoisauringossa. Olen kotoisin vaaramaisemasta, mäntymetsästä, jäkäläisiltä siirtolohkareilta. Juoksen neulasissa, varvikossa, mustikassa, kanervassa, vanamoissa. Ohitan hyppyrimäet, näköala yltää isolle järvelle ja lintulammille. Juoksen rinnettä alas, kovaa kovaa. Sammalta, suopursua, niittyvillaa, näillä mättäillä maalasin yhden kesän. Honkien puna on tuliräikeä tähän aikaan illasta. Lampi heijastaa tyynenä. On tulossa lakkoja, marjat ovat puoliksi oransseja jo. Olen kotoisin Kainuusta, keltaisesta hirsitalosta, jossa kaikilla on musta tukka. Talo on lehtikuusien, kissankellojen ja päivänkakkaroiden varjeluksessa. Pihapuista vanhin täyttää kohta kaksisataa vuotta. Salama on halkaissut lehtikuusen latvan, katkonut oksia useasti. Riihiniityllä kasvaa leinikkejä kolmea sorttia ja punavalkoisia, nelilehtisiä apiloita. Pohjoinen aurinko paistaa saunaankin vielä. Hongat hehkuvat nyt seinässä. Ooh, mitkä pilvet! huomaan. Äiti, MITÄ sä teet? tytär huutaa pesuhuoneesta. Olen hakenut kameran, hypännyt ojan yli aukealle, tavoitan taivasta. Taidetta taidetta, huudan takaisin. ”Höh, äiti vaan kuvaa pellossa alasti!”