Kylläpä huhkinkin taas. Maalaaminen voi olla käsittämättömän raskasta työtä niin fyysisesti kuin psyykkisestikin.
Tapahtui yllättävää, kun keltaoranssista tuli puoliksi turkoosi. Siinä mielessä yllättävää, että olin ajatellut tekeväni hyvin vaalean, enemmänkin monokromaattisen ja rauhallisen työn. Mutta syys myrskyää ja auringon laskettua Välimereen fluorivärit hehkuvat juuri noin. Vaakaduuni nousi pystyyn, kiltti täplittely vaihtyi uhkeiksi roiskeiksi, härskiksi kiilloksi. Tuli pinkkipilkkuja ja kultaa, riehan tasausväreiksi hiekanvaaleaa, hentolilaa ja vauvapunaa.
Loisto (edellinen paras) taitaa olla valmis. Ennen turkoosiroiskintaa peitin Loiston jättilakanalla, ettei määräisi uutta. Vielä en uskalla katsoa, sietävätkö toisiaan sen vertaa että pärjäisivät samassa salissa, kuten tarkoitus oli; järjestelmällisesti olin tekemässä näyttelyä, ”tässä teos numero kaksi, sitten aloitan kolmannen, näyttelyn päätyön”.
Liika suunnitelmallisuus täytynee hylätä, ja se tarkoittaa että isoja kankaita on saatava lisää, tässä ei perkele pihtailla!