Uskaltaisiko siitä puhua? Puhun kuitenkin, kun olen lörppö. Mutta jos en sano sanaa, mainitse nimeä? Käytän eufemismia, joka nyt täytyy keksiä. En keksi, tuntuisi tökeröltä. Kerron.
Sen nimi on ”Loisto”. Ja kyllä, se on paras työni ikinä. Korkeus 240cm. leveys 200cm. (En muuten ole varma, mahtuuko se talosta ulos, ovesta kyllä, mutta rapuissa tehnee tiukkaa). Hallitsevin väri on oranssi. Olen käyttänyt paljon fluoripunaista ja -pinkkiä, sekoittanut niitä eri keltaisiin, lisäksi taittanut valkoisella, sillä tahdon valoa, kirkasta. Metallivärejäkin lisäsin, säihkyviä säikeitä. Kylmiä alueita on vain vähän, kiikun kaakun ärhäkän ärsyttävän ällöttävän reunamilla, lumon tenhon viehätyksen jyrkänteellä.
Läjäytin monivärikiisseliä lusikoista kankaalle, hyvä parani, osuin. Kiisselin koostumus oli tarpeeksi sakea, valumia ei tullut. Lisää massaa, lisää voimaa, tämä on paljouden, liian maalaus!
Neljännellä tunnilla kuitenkin tapahtui virhe. Pursotin väriä. ilakoin, kun rönsyt tottelivat, olin sankarimestari vitun hyvä maalari. Puhuin puhelimeen ai ku mä oon hyvä älä äijä häirihe, hotkin voileivän ja tiesmiten kadmiumia vahingossa samalla. Ihan kohta paras muuttuu täydelliseksi, ihan kohta, vähän vielä kirkasta kovaa lisää!
Vitut. Mitä nyt? Tuoltako se nyt näyttää, kamala kusikeltainen! Ja puhelin perkele pirisee. PILALLA! huudan. No äläs nyt, David sanoo kilteimmällä mahdollisella äänellään. Onpas, äläkä koko ajan soita.
Kunhan pääsen materiaalikauppaan, ostan isoja purkkeja parhaita maaleja, paljon, kerrankin on rahaa vähäksi aikaa. Ostan kangasrullia ja kiilapuita eri mittaisia, että on mistä rakentaa, millaista keksiikin tarvita.