Miten tullaan taiteilijaksi? Ja miksi helvetissä?

Kannatan taiteilijamyyttejä. Taiteilijat ovat outoja, hulluja ja vammaisia. Monet ovat myös huoria ja juoppoja, kusipäitä, typeryksiä ja paskoja ystäviä. Neroihin törmää harvoin, tai sitten neroutta ei huomaa narsismin alta… No mutta. Vielä minä teille näytän, oli ystäväni ajatellut, kun koulukaverit kiusasivat veljen vanhoista vakosamettihousuista. Pikkukaupungissa oli komea kirkko, poikatyttö ihaili puusta veistettyä lohikäärmeentappajaa. Teologisen tiedekunnan ja bulimian jälkeen hän päätyi taidekouluun. Nyt hän tekee enkelit ja Jeesukset tuosta vain, hienosti tekeekin. Piirrän, piirrän, piirrän, pikkupoika hoki mielessään isän huutaessa. Poika oli yökastelija, mistä isä nälvi ja soimasi jatkuvasti. Poika pelkäsi, vihasi ja – perkele, piirsi. Hänestä tuli hyvin taitava, ihailtukin, naistenlehtitoimittajat seuraavat ja soittelevat. Mutta edelleen hänen on vaikea olla missään muualla kuin taulujensa seurassa. Työhuoneelle, pitää mennä takaisin työhuoneelle, hän saattaa sanoa tehtyään juuri kymmenen tunnin päivän. Tai sitten hän vetää idioottikännit ja unohtaa kaiken, oman nimensäkin – ja kusee housuun. Teinipoika kasvatti pitkän tukan, kun muillakin jengissä oli. Jengi on hajonnut, mutta tukka kasvaa edelleen. Tappelin ihan saatanasti, mies myöhemmin kertoo, jos en nyt maalaisi, olisin kuollut sekoiluissani. Uusia kuvataiteilijoita ”valmistuu” taas. Korskeita maailmanvalloittaja, tyylitietoisia ja cooleja, jokunen ujo ja pelokas, arvioin loppunäyttelyn taiteilijapoppoota. Näyttely ei ole huono, ei ollenkaan. Mitä näistä tulee, tuleeko mitään, sitä miettii. Koulun vaikutuspiiri on vielä liian ilmeinen, oman ominaisen löytämiseen tarvitaan useita vuosia itsenäistä työskentelyä. Yksi taiteilija jää mieleen. Nainen on maalannut neljä ihmiskuvaa, lämpimästi nähtyjä, herkkiä. Maalaustapa muistuttaa muutamien trendikkäiden naismaalareiden jälkeä: tulee mieleen Maiju Salmenkivi, Marikka Korhonen ja Mari Sunna, jotka taasen ovat velkaa ah niin ihanalle Marlene Dumasille. Taidon oppiminen, jonkin tyylin omaksuminen ei loppujen lopuksi ole niin suuri tai ihmeellinen asia. Huomiota herättää se, jos taiteilija osaa yhdistellä tunnistettavia tyylejä persoonallisella tavalla. Näissä tauluissa näkyy myös ripaus kansallisromantiikkaa, luonnon jylhyyttä sekä ekspressionismin ihmiskuvan ankaruutta ja haavoittuvuutta. Kiitos, sanon nuorelle naiselle. Tulen varmasti katsomaan yksityisnäyttelysi ensi vuonna. Hei, helvetti, onko tämä joku Taide-lehti? Ei perkeleessä, älkää tulko Batsheban blogiin, muut taiteilijat! Asiaan, minuun. Miten minusta tuli taiteilija? Vaikka äiti vuosikaudet hoki, että taide ei elätä. No kun. Taiteilijan etuoikeus ja ammattivelvollisuus on valehdella, tehdä maailma mieleisekseen, kuvitella ja muuttaa kaikki. Taiteilijalla on suunnattomasti valtaa. Kouluaikana piirsin omakuvia vihaisesta ja määrätietoisesta naisesta. Tuijotin peiliin vakavana hiili toisessa kädessä. Maisema kiinnosti myös. Istuin puutarhassa, rannalla, metsässä, pellolla ja kaduilla maalaamassa. Jotenkin kävi niin, että näkymä alkoi muuttua, abstrahoitua. Katseeni kiinnittyi talojen sijasta niiden varjoihin, metsä kääntyi nurinkurin. Mene pois, on täällä Eirassa oikeitakin taiteilijoita, nainen huusi katsoessaan akvarelliani. Teinit nauroivat Ahvenanmaalla, kun niitty näytti pelkältä sotkulta kankaallani. Tietenkin on mukavaa, kun voi loikoilla sängyssä koko päivän tai juoda kuohuviiniä heti aamusta. Mutta ei, ei se sitä ole. Laiskuri ja juoppo – ei riitä, ei tyydytä kovin pitkälle. On tehtävä, synnytettävä itsensä uudelleen ja uudelleen. Kun ei muuta voi. Täytyy tuntea olevansa hengissä, nähdä itsensä: tässä ovat käteni, ne maalaavat, väri on purppuraa. Minua ajaa yltiöpäisyys ja kohtuuttomuus. Ostan kerralla seitsemän huulikiiltoa, mitä yhdellä muka tekee? Ostan neljät kengät, kuudet sukat ja kolmet korvarenkaat. Tapailen viittä miestä, jos haluan, panen kaikkia mutta en anna kenellekään. Syön kaksi kukkuraista annosta mitä tahansa, juon liikaa viiniä, pukeudun hullusti ja hillittömästi, käsken miesten nuolla saappaitani juhlissa. Kikatan ja esitän tyhmää, ärhentelen, haukun raukat ja mielistelijät, haastan, leikittelen, kiusaan sitä, joka ei leikkiä ymmärrä. Samalla kiimalla pohjustan kaksitoista kangasta, suunnittelen kolmenkymmenenkolmen taulun sarjan, herään aamuviideltä maalaamaan. Vien lapsen tarhaan yöpaita päällä, käyn kaupassa tukka ja kädet maalissa. En vastaa puhelimeen, en käy missään enkä puhu kenellekään. Unohdan syömisen, seksin, tupakan, huonot yöunet, ilkeän naapurin, maalarimiehen, joka ei ikinä soita, exät, kuoleman, siivoamisen – kaiken. Siksi olen taiteilija.