Riitelen mustan maalauksen kanssa. Pitikö noin mustaksi ruveta, syytän. Haukun ja solvaan. Asetan taulun seinää vasten, istuudun uhmaa täynnä. Tuijotamme toisiamme. Musta on hieno, huima ja samalla kerrassaan kammottava. En kai tuota ole tehnyt, noin paksua, hurjaa, kiiltävääkin vielä. Magenta ja oranssi erottuvat rakeina tumman massan alta, ylhäällä keltaiset roiskeet käyvät kohti.
Kauhu tullee siitä, että se, mikä on syntymässä, on uutta ja tuntematonta. Tuntematon nirhaa, kaihertaa. En voi tehdä muuta kuin istua. Maalauksella ei ole synopsista, ei sanallista suunnitelmaa. Huutaminen on siksi typerää, ei ole käskyä eikä loitsua, joka mahtaisi maalaukselle mitään. Vielä sihisen, irvistän. Onpas sillä kova tahto, siinä vain loimottaa ja kiusaa.
Näissä taistoissa joudun välillä luovuttamaan. En tiedä, mitä seuraavaksi, en pääse ärtymyksestäni, en kykene keskittymään.
Menen keittämään kahvia. Sänky on täynnä pyykkiä. Viikkaan jokusen lakanan. Pinoan pyyhkeitä, turhaanpa näitäkin näin paljon on, voisi ottaa räteiksi puolet. Revin rumavihreän lakanan sopiviksi kaistaleiksi. Vartalovoide on onneksi lähtenyt isoäidin marihuivista. Kiedon huivin päähän, kolmessa minuutissa leikattu otsatukka näyttää ihan hyvältä.
Lapsen vaatekaappi reuhottaa eteisen lattialla. Olkoon. Omat talvikenkäni tungen kaappiin.
Joko? Kurkkaan ovelta, heti sisuksia kouraisee. Ei!
Etsin telavivilaisen radiokanavan. Itämaista kaihoa ja hepreankielistä hiphopia vuorotellen. Aurinko on kuuma, meri punainen. Vastapäisen talon kattoa korjataan, miehet työskentelevät ilman paitaa. Taidankin mennä rannalle.
