Tänään kirjoitan Nalle-sedästä. Hän on möreä-ääninen, iso, keski-ikäinen taidekriitikko. Sympaattinen vaikka toisinaan kielellisissä ilmauksissaan täysin ruokoton. Lyö varmaan vittu-frekvenssissä monta teiniä. Tutustuin Nalleen siihen aikaan, kun vielä kirjoitin enemmän kuin maalasin. Avustin mm. Vernissa-verkkojulkaisua, jossa karhulla oli suuri valta.
”Mää varotan sua, mää suhtaudun erittäin kriittisesti Iisraeliin”, Mesikämmen murisi, kun tarjosin juttuja Tel Avivista. Hehkutin kummallisenkauheaa holokausti-taidetta, menneen suhdetta nykytilaan. ”Mää varotan”. Jaa, ettei Israelista voi tulla mitään hyvää? kysyin. ”No emmää sitä, mutta mää vaan varotan”.
Kriittisyyteni lienee ollut riittävä, sillä varoituksia ei enää tullut. Joskus sain palautetta: ”Nymmää kehun sua. Mä oon suhun helevetin tyytyväinen.”
”Katos Daaavid”, Nalle huutaa jo kaukaa, tulee paiskaamaan kättä kaveljeerini kanssa. Minulle nyökkää ja murahtaa. ”Ei kummää vaan kiusaan tota Baatsepaa”
”Saatat joutua yllättävän julkisuuden kohteeksi. Mää kirjotan Pensseli-lehteen taideblogeista – ja sun tisseistä muuten sitten kanssa.” Ahaa, ehdin todeta. Seuraavan viinilasin haettuaan Nalle jatkaa ”Ei ku mää tykkään siitä, mää oon lukenu kaikki jutut sieltä, siinon semmosta hyvää pateettisuutta. Mutta kyllä mää nyt jotain tuun ironisesti mainittemaan sun alusvaatefetissistä sitte kanssa. Haluuksää nähä mun alushousut, niisson muuten reikä?”
On avajaiset, Davidin entinen opettaja esittelee uusimmat työnsä, uuden elämänsä samalla. On uusi, nuorempi vaimo, vauva. ”Pysyypä paikallaan, naikkonen”, David sanoo, nuorempi vaikkei niin minkään näköinen, mutta mies voi uhkua voimaansa taas. Eri maalainen vielä, ei yhteistä kieltä, miten mahtavat kommunikoida? Miksei mies kertaakaan sanonut tässä on vaimoni se ja se, hän tekee sitä ja sitä? Sanoi vain paninpa perheenlisäystä tulemaan.” Ja työt sitten: Teenpä kaksi auton ovea. Missä on laatu?