Saako täällä mainita Marianna Uutisen ilman että tulee turpaan? Daniel kysyi taannoin työhuoneellani. Saa, tottakai, minä vastasin, mielihyvin itse asiassa.
Viime aikaiset materiaalikokeiluni ovat saanet minut fanittamaan Mariannaa entistä enemmän. Oli pakko tulla Helsinkiin heti paikalla kun Uutisen Taidehallin näyttely avattiin.
Oli ihanaa nähdä 1990-luvun reliefimaalaukset, ne joitten muistikuva nousi niin vahvana silmien eteen joskus vuosi sitten kesken työn, työn vuoksi. Että näinkin ja niinkin voi maalata, ja miten muuten sitten vielä voisi, lisäksi ja kera?
Näyttely kuraattori on kirjoittanut Mariannan materiaalin fetissinomaisesta voimasta. Amen, akryylin ihmemaa! Materiaalikiihkon lisäksi on toinen syy, jonka takia Marianna on kiehtonut ja vaivannut mieltäni.
Miksi Nanna-Manna, miksi? ällöilin jotain mustaa Kiasma-installaatiota joskus. No höh, Marianna, ihan kiva, ajattelin karkkivärisistä telateoksista, joissa suoritettu ele ei mielestäni riittänyt maalaukseksi. Pelkistele, mutta pliis, sen jälkeen, Nanna, räjäytä pankki!
Maalarin teinifanituksen rinnalla puhuu toisen ammattini auktoriteetti. Se sanoo, että kyseessä on uuh-hiano, hyvin koottu ja kiinnostavasti ripustettu näyttely, erinomainen esimerkki nk midcareer-retrospektiivistä.
Näyttely näyttää kaaren, siksakin ja spiraalin joka Uutisen tuotannossa kulkee. On luksusta ihailla vuosien työtä tälla tavoin, kuljeskella salista toiseen, ja mikä jännittävintä, uumoilla tulevaa.
Tutkailen maitomaista pinkkiä, kiiltoa, kuultoa ja kimallusta, kun toimittaja haastattelee Mariannaa selkäni takana. ”Miten määrittelisit…?” kysyy ja sitten nakuttaa Joo Joo taiteilijan puheen päälle. Joo joo joo.
Eräässä lempimaalauksessani on käytetty persikan ja puuterin värejä. Puhdas maali muistuttaa silkkiä ja satiinia, ajattelen. Sitten lähes heti: ehkä enemmän vielä se muistuttaa ihmisen ihosta, kylvynpehmeästä, viiman, huuman, jännityksen tai jännityksen punaamasta, hikikiiltävästä, kiiltokuvalehden valehtelemasta.