Kaipaan sitä. Olen käyttänyt kaikki kirosanat, ulissut ja kontannut lattialla sen vuoksi, hyppinyt tasajalkaa, tärissyt ja turhautunut. Olen maannut selälläni ja vikissyt. Olen rauhoittunut, olen analysoinut. Mutta edelleen se kaihertaa ajatuksiani. Viime viikolla jätin sen pystyyn seinää vasten maalattuani reunat. Onko se valmis vai eikö se ole? Onko se pysty- vai vaakaduuni?
Pystyn olemaan noin 1,5 – 2,5 vuorokautta maalaamatta ilman oireita, viikonlopun nippanappa. Tänään en pääse töihin, koululainen on kipeänä. Tiukkaa tekee.
Kipaisin kirjastosta lukemista kummallekin. Tyttö makoilee parvellaan, lukee keskittyneesti. Miksi en itsekin aloittaisi romaania? Enkä, romaaneja kuuluu lukea öisin!
Niin, olisihan hommia. Galleria tahtoo jokusen rivin tekstiä näyttelystäni. Lykkään ja lykkään ryhtymistä. On vihoviimeistä kirjoittaa tiedotetekstiä omasta työstään. Kenenkään ei pitäisi tehdä sellaista. Taitelijan ei pitäisi selittää saati tulkita omia teoksiaan. 95% moisista selityksistä on noloa potaskaa. Sanat tavoittavat taivaita, taiteilija työstää majesteettisen nerokasta ontologista projekstia, hän tutkii todellisuutta ja käsittelee aikaa, näkemisen tapoja, vaikka mitä. Jorinoilla on helppo pilata katsojan kokemus.
Voi toki kertoa, miten on työnsä tehnyt, sitähän minäkin täällä teen, pidän työpäiväkirjaa. Prosessit ovat kiintoisia, mutta raaka työ rutiineinen ja aivomyrskyineen on tyystin eri asia kuin lopputulos. Valmis teos on mysteeri, pysyköön sellaisena. Onnistunut maalaus irtoaa tekijästään, yllättää. Sillä ei ole enää mitään tekemistä esimerkiksi sen kanssa, että ensimmäinen musta on maalattu menkka-Stenkkaa kuunnellen.
Aion kirjoittaa lakonisesti luetellen käyttämäni materiaalit ja välineet.
”Artist’s Statement
Maalaukseni ovat akryylimaalia kankaalla, joka on pingotettu kiilapuille ja pohjustettu ohuesti liimalla. Liimapohjainen kangas on alusta, jolla käsittelen tuubi- ja purkkivärejä, vettä, perusmediumia, mattamediumia, rakeista ja sileää pastaa sekä pigmenttejä. Teen tämän siveltimillä, lastoilla, räteillä, sormilla.
Tämän näyttelyn maalauksissa olen käsitellyt sinkkivalkoista, titaanivalkoista, norsunluunmustaa, rautamustaa, napolinkeltaista, mars-mustaa, magentaa, phtalovihreää, kadmiumkeltaista, kadmiumoranssia, vaaleaa kadmiumpunaista, tummaa kadmiumpunaista, kinakridon-punaista, kinakridon-violettia, kinakridon-oranssia, kinakridon-kultaa, maavihreää, preussinsinistä, keltaista okraa, okraa, punaterraa, caput mortuumia, turkoosia, harmaata umbraa, koboltinsinistä, indigoa, phtalo-sinistä, ceruleum-sinistä, thioindigoa, hopeaa, kultaa, mars-violettia, Paynen harmaata, van Dyck –ruskeaa, azo-oranssia, cyan-sinistä, titaaninikkelikeltaista, kromivihreää, viridian-vihreää, Hookerin vihreää, heleää naftoolinpunaista, tummaa naftoolinpunaista, alitsariinia…”
Mistä maalauksesi tulevat? kysytään välillä. En tiedä, en kerro, ei saa kiusata! Mitä sinä näet, katso sitä, sen tähden olen sen maalannut. Kysy siltä.
Valta on katsojan.
Korkeus 250cm tuottaa hankaluuksia. Työhuoneen katto madaltuu ikkunoita kohti, kun siirtelen tauluja, joudun varomaan kattolamppuja. Myöskään ikkunoiden valo ei ulotu kunnolla kattoon asti. En ole vielä vienyt isukilta saamaani päivänvalopaneelia työhuoneelle. Toinen katsomisen vaikeus tulee taulun kiillosta, kohtisuoraaan valo heijastaa valkoista.
En näe sitä nyt, muistelen. Värillisesti askarruttavin kohta on sellainen, jossa kadmiumpunainen ja kirkas sininen alue ovat vierekkäin. Pitääkö jompaa kumpaa väriä hillitä?
Ehkä huomenna tiedän. Vittuilun aamupäivä saattaa olla odotettavissa.
Tänään hain uusia värejä loppuneiden tilalle. Punaisia enimmäkseen, kaksi valkoista, kultavihreä ja hopea.