Hotellihuoneen ikkunasta näkyi koski. Oi, nainen sanoi. Ikkuna oli suuri ja taivas tumma ja avara, joen yllä värikkäät lamput.
Täydet lasit olivat jääneet pöydälle, rupatteleva joukkio oli jäänyt pöydän ääreen. Humalalla ei ollut heille enää mitään annettavaa, mutta kosketuksella oli. “Saanko“, oli nainen kysynyt, “kun viimeksi niin ikävissä merkeissä“. Ja mies oli painanut naisen itseään vasten, niin pehmeästi ja itsestään selvästi, kuin juuri se tuokio olisi kauan odottanut tapahtumistaan.
Niin kuin pitikin, oli miehen käden puristus, aivan niin.
“Mitä äsken tapahtui?“ nainen kysyi hotellihuoneessa. “Kuinka?“ Että mies olisi sanonut: “Tapahtui niin kuin piti tapahtua, juuri niin tapahtui“. Mutta mies sanoi jotain muuta, ja nainen säpsähti, irrottautui kosketuksesta. “Näin ei käy“, nainen sanoi. “Ei. Kerro ensin, mitä kaikki tarkoittaa“. Nainen istui nojatuoliin ja odotti toisenlaisia sanoja.
Mies suuteli naista ja nainen vastasi suudelmaan. Ja sittenkin väisti. Syleily oli yksi ja käsikkäin kävely, niin, mutta suudelma jo toinen, jotain muuta ja odottamatonta.
“Miksi?“ nainen kysyi. “Ajattelitko noin juuri nyt vai joskus aiemmin jo? Entä huomenna?”
”Sinä olet ihana”, mies sanoi. ”Mutta”, sanoi nainen.
Ja suru tuli miehen katseeseen, kyyneleetkin tulivat. “Aina kun näen sinut, muistan.“ Ja nyt kumpikaan heistä ei ollut hotellihuoneessa, he joutuivat kolmen vuoden taakse, kauheaan juhannusaamuun. ”Teidän piti mennä naimisiin, niin hän kokolla kertoi.” Mies puhui naisen kuolleesta rakastetusta, siitä, kun nainen ei vielä tiennyt; siitä, kun poliisi odotti saunapolulla. Kun mies oli sukeltanut, mutta järvi oli ollut musta ja syvä. Ja nainen, yöunesta herätetty, oli nähnyt miehen itkuiset silmät, ja miehen suu oli hokenut anteeksi eikä nainen tiennyt, miksi. Rakastettu oli puuttunut ja jotain kauheaa oli tapahtunut. Ja nyt mies itki ja nainen silitti miehen hiuksia. “Minä tiedän, sinä sukelsit, muuta et voinut tehdä, et sinä voinut.“
– – –
Mies oli unessa ja nainen jäi surun kanssa yksin. Mies oli riisuutunut, nukkui kyljellään. Nainen siveli miehen selkää aivan varovasti, ja nyt nainen muisti, kuinka mies kerran oli vaihtanut paitaa kesken juhlien, ja silloin nainen oli hetken verran nähnyt kätensä miehen iholla. Se hetki oli nyt.
Mies kuuli naisen itkun unen läpi ja veti naisen itseensä kiinni. Miehen käsi hyväili naisen olkaa, kulki käsivartta, ja sormet asettuivat tiukasti toistensa lomaan. Nainen halusi miestä, mutta kuolema, se halusi naista vieläkin, kolmen vuoden jälkeenkin kuolema halusi naista. Elävän miehen sylissä kuolema halusi naista enemmän kuin aikoihin eikä mikään voinut sysätä kuolemaa pois. Nainen irrotti käden kädestä ja nousi vuoteesta.
Kylmää, oikein kylmää. Nainen huuhteli kasvot, uudestaan huuhteli. Ulkona satoi ja nainen seisoi suuren ikkunan edessä yksin. Tietenkin satoi, silloinkin satoi.
Mies nukkui, ulkona satoi, rakas oli kuollut. Aamulla kuolema väistyisi, sen nainen oli oppinut. Mutta kosketus, voisiko kosketus jatkua? Mitä pitäisi toivoa, kun rakas ei kuitenkaan nousisi kuolleista eikä suru kuitenkaan väistyisi vaikka kuolema väistyisi. Olisiko väistettävä kosketusta, kun kosketus kerran kutsui kuoleman?
Nainen palasi sänkyyn, reunalle. Hän katseli nukkuvaa miestä, nyt oli jo vähän valoa, ja aamun valossa nainen hyväili unista miestä. Jos kuolema väistyisi. Taas mies unessaan tunsi naisen läheisyyden, otti käden käteen, ja nainen tunsi miehen halun ja oman halunsa. Hengitys kiihtyi, ja nainen toivoi niin olevansa nyt jonkin uuden alussa, jonkin tärkeän.
– – –
Mies ei halunnut aamiaista. Päätä särkee, mies sanoi, mitä sinä kysyit, älä nyt kysy. Minä lähden viikon päästä Pariisiin kuitenkin.
“Niin, tiedän kyllä“, nainen sanoi. Eikä sanonut muuta. Mitä sitten jos Pariisiin, hän tahtoi huutaa, mitä Pariisi haittaa! Ja viikon päästä vielä! Vasta! Koko viikon me rakastelemme eikä se ikinä lopu. Ja sitten kun loppuu, alkaa uudestaan: kosketuksen muisto jokaisessa aamussa, veren yhteinen kohina, kuume, jota kaipuu vielä nostattaa. Niin tiivis läheisyys matkankin päästä. Myöhemmin minä tulen luoksesi Pariisiin, ja sinä tulet lentokentälle vastaan, ja niin me kaipaamme toisiamme ja lentokenttää ja seuraavaa kosketusta. Kirjoitamme kirjeitä, voi millaisia kirjeitä! Mitä sitten jos Pariisiin? Minun rakkaani ei tule koskaan takaisin, mutta sinä tulet Pariisista takaisin, joskus tulet. On ihanaa kaivata Pariisia, Pariisissa.
Mutta nainen ei voinut huutaa niin, sillä – sen nainen kyllä ymmärsi – mies ei ollut naisen rakastettu, eikä mies tuntenut naisen tunteita, että kunpa rakastettukin olisi vain mennyt Pariisiin.
Yö oli ohi ja kosketus oli ohi. Oliko niin, että mies oli halunnut yhteisen yön, vain sen, nainen aamun, päivän, viikon? Miehen päätä särki eikä mies enää sanonut naista ihanaksi. Mies ei sanonut: “Tulisit Pariisiin“, mies sanoi: “Huone on luovutettava, kenkäsi ovat tässä.“
Mies auttoi takin naisen päälle ja heitti pudonneet peitot sängylle.
