Duunaan punaista saatanaa. Odotan että aurinko kääntyisi etelään, sillä saatana kiiltelee pahasti. Saatana. Niin, siksi että tulin sihisseeksi sanan eilen monen monta kertaa sohiessani paksuja värejä kankaalle, sekoittaessani alitsariinimömmöä ja kadmiumlitkuja.
Saatanan edessä istuessani mietin painavia. Että mikä maalaus on. Läheskään aina en mieti, teen ja annan sen viedä. Mutta tämä ja edellinen, sininen taulu, ovat vieneet outoon ja hallitsemattomaan.
Sininen on hieno, hiton hieno, monen epäilyksen jälkeen tiedän sen olevan. Tästäkin tullee hyvä, mutta en vielä käsitä, miten. Ihmettelen.
Ihme, sitä maalauksen pitäisi olla. Että katsoisi ja olisi käsittämättä mitään, tuntisi veren kohahtavan, hengityksen kiihtyvän. Hätkähtäisi.
”Nyt sä huomaat olevas alasti”. Lainaus elokuvasta, viittaus Genesikseen. Kun omenasta on haukattu. Kun saatana alkaa olla. Oli muuten hyvä elokuva, Riisuttu mies, se kertoo ihmisestä ja saatanasta. Voisin perustella paremminkin, mutta juuri nyt en jouda, punaiseni odottaa.
