Rakastaja merkitsee lakanani, jättää pyyhkeen lattialle, nousee autoon. Rullaluistelen aamulenkin, kuuntelen asfalttia ja lintuja.
Näyttely purettiin eilen. Jokohan hiljainen mies on ripustanut tauluni kirjahyllyn viereen, istunut jommalla kummalla sohvallaan sitä ihailemassa? Maalaus päätyi yksityiskokoelmaan töölöläiskotiin, mies esitteli aiempia hankintojaan, kotimaista ja jenkkitaidetta. Työni oli yksi kokoelman suurimmista.
”Miten näyttely meni?” tavataan kysyä. Miten siihen kuuluu vastata? Siinähän se. Että yksi taulu myytiin – juu, keskikokoinen, ettei ihan miinuksella tai niin pahasti ainakaan olla. Kävikö TÄRKEITÄ henkilöitä? (=museoiden, säätiöiden ja huippugallerioiden edustajat, keräilijät, kriitikot) No kävihän noita, mutta ilman isompia seuraamuksia – mutta eihän sitä tiedä, toivoa sopii salaa, jos jokin vaikutus ilmenisi myöhemmin. Helsingin sanomat noteerasi vain pienellä kuvalla – kuvataidekritiikki on käytännössä lopetettu, saamari.
Selasin vieraskirjaa, kävijöitä oli aika paljon. Tuttuja nimiä, muutama on käynyt kahdestikin, outoja viivoja ja kiemuroita, tuntemattomia nimiä ja nimityyppejä – on mukava tunnistaa joukosta arvostamansa vanhemman maalarin nimmari kehun kera. Millä tavoin maalaukseni ovat vaikuttaneet noiden nimensä kirjoittaneiden päivään, ajatteluun, työhön, tunteeseen? Toivon mukaan enemmän kuin omaan pankkitiliini kuitenkin.
Nyt pidän lomaa. Pohdiskelen. Radiohaastattelu ja yleisötilaisuus, joissa kerroin työstäni, sysäsivät ajatuksiani positiivisesti. Hyvin se meni.
