”Ovatko maalaukset miehiä vai naisia?” muuan herra kysyi. Miehiä, ehdottomasti, hankalanihania. Tai lapsia, kurittomia kakaroita. Äkeä musta on heittäytynyt aivan mahdottomaksi, ei tottele, ei usko. Se on kuin uhmaikäinen, joka huutaa ja potkii lattialla, pyörii kurahousuissaan matolla. Tai juoppo kusipää-äijä. Horjahtelee ja ölisee käsittämättömyyksiä, yrittää vielä sössöttää pornorallatuksia.
Olen tehnyt materiaalikokeita, joiden tulos on: ei näin. Piti tulla läpikuultavaa ja tasaista tummaa, tuli räkämöykkyjä. Uutinen-Pollock -kombinaatio meni pahasti pieleen. Miksi en pysy siinä, minkä jo osaan? Siksi, että tuttu on tylsää. Siksi, että se hetki, kun vihdoin saan äkeän mustan aisoihin, niin että se räyhää ja kourii, mutta on samalla pirun hyvä maalaus, se on suunnattoman tyydytyksen hetki. Vieläpä hetki, joka jatkuu niin kauan kuin haluan, katselen rakastani, kosketan häntä: sinä olet minun.
