Kuvittelen puolalaisen rakastajan. Miehen silmät ovat kellanruskeat, nenä on pitkä, tukka paksu ja kihara. Leuka on aamulla ajeltu, mutta mustan sängen voi jo aavistaa. Mies katsoo, hymyilee, katsoo. Jää katsomaan. Katse on avoin ja utelias. Hän ei ilmehdi, ei siristele halvan viettelijän tavoin.
Hän on tullut kirjakauppaan veljensä kanssa. He seisovat lehtihyllyn luona, minä selaan romaania, kurkistan: mies katsoo, nopeasti lasken katseeni taas kirjan aukeamalle, nyt hän katsoo hymyäni.
Myöhemmin meillä kummallakin on puolalaiset lempinimet. Hän hellittelee konsonantein, joita koetan toistaa.
Minkä ikäinen hän on? En kysy. Silmien ympärillä on naururyppyjä, mutta otsa on sileä. En tiedä paljoakaan, en yleensä ymmärrä, mitä hän korvaani kuiskaa. Hän ei puhu saksaa eikä hepreaa, minä en osaa puolaa enkä venäjää. Hymyä silti ymmärrän, ja miehen käsiä.
Kosketus lupaa ja antaa, toisin kuin sanat, se ei valehtele.