Jumalauta nyt taas! Sössin surkeasti. Tai no. Tuli hienoja kohtia, mutta kokonaisuus, joka alkoi olla harmoniassa, hajosi täysin. Tietää helvetisti lisää työtä. Ei voi palata aiempaan versioon. Ankaraa vitutustyötä, ai jai jai. Tämä on se kohta, jossa David ottaa puukon ja viiltää koko kankaan hajalle, muistan ja tirskahdan. Niin en tee, maltan mieleni. Pöh, en malta, mutta tyydyn verbaaliseen väkivaltaan. Siinähän olet, en koske.
Joskus pilallemeno tuottaa yllättävän mahdollisuuden. Akryyliväreissä on se hyvä puoli, että maalausta voi jatkaa lähes loputtomiin, kunhan tajuaa olla ohentamatta vedellä, jos alla on paksu kerros. (Vesi aiheuttaa sen, että pinta alkaa hilseillä.) Kun kerran on pilalla, niin ei voi enää mennä pilalle, ei ole mitään varottavaa. Lisäksi kunnon aggressio voi olla huikea insipiraatio: yhtäkkiä sitä toimii raivoisan varmuuden vallassa. Ilmaantuu jotain, mikä harkinnan alla ei olisi päässyt esiin.
Hmm, nyt kun olen rauhoittunut hieman ja kurkkaan kakaraani, arvelen, etten sössännytkään niin pahoin. Ei tarvita sellaisia äärimmäisiä keinoja kuin kaiken peittäminen mustalla. Onhan asia niinkin, että maalaus ei voi joka työvaiheessa näyttää harmoniselta, parempi äkäisen riitelevä ja ärsyttävä kuin lattean rauhallinen. Mutta tänään en sinua enää lepyttele, kiehu siinä vain.
**
Soitinrakentaja tuo tuliaisia Kiinasta. Tyttärelle koristeellisen päivänvarjon ja kaleidoskoopin, minulle seetripuisen viuhkan, joka tuoksuu huiskuttaessa. Miten kauniit rasiatkin vielä, me ihmettelemme.
Söin Kiinassa koiraa ja heinäsirkkoja, mies kertoo. Yääk, tytär irvistää, et kai, minä sanon. Ethän vaan matojakin vielä, tytär kysyy. En sentään, soitinrakentaja nauraa, mutta hämähäkkejä kyllä.
Miehen nenä on suurempi kuin muistin, hieno nenä. Ja kasvaa vielä vanhetessa, soitinrakentaja nauraa. Laula tuutulaulu, univirsi, hyräile yölaulu, minä pyydän. Ja niin hän tekee.