Kaamos lähenee, vuorokausirytmi keikahtaa kummaksi. Maalasin viime yönä keskipäivästä puoli kahteen yöllä. Taululla on kokoa 240x380cm, kaksi pohjaa vierekkäin seinässä kiinni. Koko on varta vasteen galleriaan suunniteltu, paikan päällä mitattu.
Kangas on hienoa, kallista pellavaa, säännöllistä, tiukkaa ja tukevaa. Pohjustin pelkällä liimalla, ajattelin hyödyntää pellavan värin alusmaalauksessa (jos olen taitava, saan kankaan pysymään yhtenä värinä loppuun saakka). Olin piirtänyt luonnoksia värikenttien jakautumisesta, noudatin suunnitelmaa osittain. Jättimäisen pinnan hallinta ei tuottanut ongelmia kuten olin ounaksunut, työ kulki ihanasti. Siirtelin tikkaita eestaas reunasta keskelle, kurkotin yläreunaan, kyykistyin alas. Käytin telaa ja lastoja ensin, sitten pensseleitä ja palettiveitsiä.
Työhuonenaapuri, venäläinen Oleg kävi kurkkaamassa. ”Ou, veri harmonik! Meibi thats ool?” Nou nou, vastasin, lisäsin hopeaa ja kirkasta, punaisen ja oranssin sävyjä, helmiäismustaa hiukan. Sitten istuin alas ja ihastuin näkemääni.
Mutta eihän se näin helppoa voi olla? Eikös suurta työtä kuuluisi työstää viikkoja, kuukausiakin? Kymmentuntisen kertamaalauksen jälkeen asiaa täytyy pohtia kaikessa rauhassa. Paksut pastakohdat vaativat viikon kuivuakseen kirkkaiksi, vasta sitten näen, millainen se oikeastaan on. Jatkan sitä kyllä, mutta hitusen vai hitosti, sitä en vielä tiedä.
(Koetan muistaa lisätä kuvia jonain päivänä.)