Ovikello soi kaksikymmentä minuuttia sovitun jälkeen. Keski-ikäinen performance-taiteilija ojensi pienen muovipussin: ”jotain hedelmiä”. Kiitos, minä sanoin ja nauroin vähän. Keski-ikäinen performance-taiteilija suuteli valkosipulihuulin ja riisui takkinsa asianmukaisesti naulakkoon. Kaunis kaulaliina. Paita oli harmaa, kohta avaisin nuo napit, housut mustat. Kuinka voit, keski-ikäinen performance-taiteilija kysyi. Kiitos hyvin, minä sanoin. Nukuit hyvin, hän sanoi, ja tuli liki, tunsin hänen kiihotuksensa reittäni vasten. En, oikeastaan en juuri nukkunut, minä vastasin. Otatko kahvia. Muodon vuoksi joimme kahvia, nopeasti tosin ja keskustelimme taiteesta, laiskasti tosin. Tule, minä sanoin ja keski-ikäinen performance-taiteilija asettui vierelleni vuoteelle.
Keski-ikäinen performance-taiteilija silitti hiuksiani. Kohta, minä ajattelin, kohta huohottaisimme molemmat, kohta ihomme koskettaisivat toisiaan ja ihan kohta vatsani helmeilisi hänen hikeään, aivan kohta meillä olisi kuuma ja ihana ja minä sanoisin: tahdon rakastella sinua sata kertaa. Keski-ikäinen performance-taiteilija hymyilisi, mutta hän ei sanoisi mitään, sillä hän on tekojen, ei sanojen mies, ja se minun on ymmärrettävä. Hän on nautinnon, hetken ja ajattomuuden, ajatuksettomuuden mies, se minun on myös ymmärrettävä. Jos sen ymmärrän, kaikki on hyvin.
Hän liikkuu vartalollani niin kuin vain Jumala saisi, hän saa minut uuvuksiin hurmiosta. Hänen silmänsä hymyilevät, milloin katseemme kohtaa, mutta on oltava sanomatta mitään, on keskityttävä vain tähän hetkeen, kun hän nyt liikkuu minussa, sillä toisista hetkistä en voi tietää. Suljen silmäni, käteni kulkevat hänen selällään, puristavat liukasta ihoa.
Hän seisoo ikkunan edessä, verhojen punainen väri heijastuu hänen iholleen. Nousen vuoteesta, asetun hänen taakseen ja otan kiinni hänen lantiostaan. Kutitan nännejäni hänen selkäänsä vasten. Katselemme kadulle, katselemme kattojen yli Linnanmäelle. On pilvinen talvipäivä, maisema on harmaa, taivas tasainen. Raitiovaunupysäkiltä näkyy ikkunaani, huomaavatkohan ne meidät, juuri rakastelleet.
Tule, minä sanon ja vedän hänet takaisin vuoteeseen. Hän puristaa rintojani, nyt paljon kovemmin kuin äsken, hänen hengityksensä on kiivas ja minä voihkin hänen allaan, juuri niin kuin pitääkin. Valo huoneessa vähenee, aurinko on laskemassa, mutta suljetuin silmin näen revontulten vahvanvihreää valoa.
Vielä juomme kahvia, keittiössä on sinistä, hetki ennen pimeää. Olen vetänyt aamutakin ylleni ja hän on pukenut mustat housut, napittanut harmaan paidan. Siinä hän istuu vastapäätäni, keski-ikäinen performance-taiteilija. Nyt hän alkaa puhua apurahoista ja kurjuudesta ja vääryydestä, paasata oikein. Hiljaa, beibe, minä sanon, shh. Kohta on haettava lapsi päiväkodista, minä sanon. Pitäisi lähteä, hän sanoo. Älä ihan vielä, minä sanon, ja istun hänen syliinsä, syleilyynsä. Tavataan taas, sitten kun palaan pohjoisesta, minä sanon. Tavataan, hän sanoo, ja minä muistan, että hän ei ole runoilija, sanojen mies, ja tyydyn suudelmaan intohimon lauseiden sijaan. En myöskään sano: soita minulle, en sano enää mitään, sillä kyllä hän soittaa, minä tiedän. Ei illalla, ei huomenna, mutta kahden viikon päästä, tai kuukauden päästä, varmasti.
Hän kietoo kuvioidun huivin kaulaansa, hänen kenkänsä ovat suuret, hattua hän ei käytä. Hän avaa oven, heilauttaa kättään, minä nyökkään hymyillen, hän sulkee oven. En tiedä, mitä hän ajattelee kävellessään portaat alas, mitä raitiovaunussa, mitä illalla kotonaan, mitä seuraavalla viikolla. Minä peseydyn ja ajattelen hänen liikettään minussa, olen raukea ja riemua täynnä. Kasvoja en pese, jääköön hänen tuoksunsa iholleni täksi illaksi.