Galleristi ehdottaa kevättä 2009. Että saisin pitemmän työrupeaman kahden tämänvuotisen näyttelyn jälkeen. Ajatus taitaa olla viisas. Stipendiateljeekausi alkaa elokuussa, työaikaa olisi siis puolitoista vuotta.
Saan gallerian pohjapiirroksen mukaani, sen tiedän samantien, että ensimmäiseen, kadulle näkyvään huoneeseen tulee suuria maalauksia. Jos tekisi suuremman kuin ikinä, seinää meinaan riittää!
Mutta nyt ei ole työhuonetta, tuntuu vähän kummalta. Värit on pakattu muovilaatikoihin, kiilapuut ja halvemmat roippeet piilotin ateljeetalon vintille suksien ja luistinten kanssa. Kotona on tauluja sohvan ja sängyn takana, ne mitkä eivät ole näytillä tai gallerian tai mesenaattisedän varastossa.
Katselen mielelläni makuuhuoneen vihreää kesämaalausta. Tein sen talvella, mutta en antanut näyttelyihin vielä, sillä jotain se on vailla. Keltaista, sitruunaa luulisin ja pistaasijäätelön vihreää, jäätelön herkullista liukkautta, sorbetin paksua kuulautta myös.
Vietin viime viikon Pietarissa. Ryntäsin pikimmiten Eremitaasin ranskalaiselle osastolle. Claude Monet on aina mukava tavata, mutta hieman yllättäen suosikiksi nousi Matisse, eritoten varhaiset asetelmat, jotka eivät ole sitä tunnetuinta Matissea. Kompositio, väri, muhkea maalaminen!
Venäläisessä museossa tervehdin apostoleita, jumalansynnyttäjää, ylösnoussutta ja kuolonuneen nukkujaa, arkkienkeleitä sekä pylväspyhimyksiä. Ikonien lämmin hiljaisuus, puun elo, temperan ilmavuus, lakan kiilto, rytmi ja muotojen linjakkuus vaikuttavat aina vahvasti.
Ja sitten. Arhip Kuindzhi, mestari! Mikä maaginen valo! Esillä oli kokonaista kaksi huonetta auringonlaskun punaa, kuutamon hopeaa, ihmeellistä hämärää. Sydämeen koskee, kun jäivät sinne, kauas.