Rakas Dina, armahin Miriam, vitun David… ja mahdolliset muut lukijani,
tervehdys männiköstä, huikeasta lumivalosta. Koska olen ollut überaskeettinen kuukauden verran, en ole kajonnut tietokoneeseen laisinkaan. Blogin sijaan olen kirjoittanut perinteistä yksityistä päiväkirjaa, kaunokirjoitusta mustekynällä.
Ennen muuta olen maalannut. Paljon. Ja hyvin vielä. Maalaamisen vuoksi lähdin maalle, ajatella: ilmainen ateljee upeassa vanhassa talossa, ikkunat kaikkiin ilmansuuntiin, järvinäköalat. Mutta lähimpään kauppaan kolme kilometriä, kuljettava pyörällä tai jalan ja ”eihän siellä ole vittu mitään, kylmää ja pimeää ja ankeaa, hulluksi tulisi”.
Pöh. Täällä on kaikkea. Hulluus ei lisäänny, se jalostuu. En aio tulla pois.
Aamulla katson auringonnousun. Toisin kuin Helsingin ikkunasta, täällä näen sen kokonaan. Tänään mäntyjen takaa ilmestyvä valo oli vimmaisen kirkas, hätkähdyttävä. Pakkasta oli -30, kun lapsi lähti kouluun. Pinosin kerrospuettavaa kilokaupalla, kaksi pipoa ja kaulaliinaakin, käskin kävellä puolen kilometrin matkan ripeästi. Mulla tuli kuuma, tytär totesi palatessa.
Residenssin on kaiketi tarkoitus olla jonkinlainen tiivistymä taiteilijan työskentelyssä, paikanvaihdos antaa uusia ideoita, arjen muuttuminen näkökulmia. Siinä sitten kun tutut ihmiset ja totunnaiset reitit ovat kaukana, on aikaa, tilaa ja pakkokin tutkailla itseään ja tekemisiään, taidetta ja elämää aivan erityisellä tavalla.
Täällä on kaikkea, väitin. On kauneutta ja on aikaa. Siinä ehkä tarpeellimmat. Ulkoilen paljon, nautin taivaasta, puitten rytmistä, jäästä, sinisyydestä. Yöllä on hiljaista. Kerran heräsin kuutamoon, miten vahva valo, runkojen ja oksien indigovarjot lumella.