Tuossa taannoin kirjoitin kuinka exä alkoi hamuamaan entisiä aikoja takaisin. En osannut tyrmätä ajatusta suoraan, sillä se kiehtoi toisaalta itseänikin. Lupasin siis harkita asiaa.
Tiedossahan se on ollut minulla koko ajan, että ei siitä varmaankaan mitään tulisi, ei ne asiat ole kummemmin muuttuneet. Samat hankaluudet tulee eteen kumminkin. Sinällään suhteessa ei suurempia vikojakaan ollut mutta ei se vain toiminut.
Tiedän että hän odottaa (ainakin alitajunnassaan jos ei muutenkin) minun vastaavan kyllä, siis kysymykseen siitä että kokeilemmeko uudelleen. Mutta ajateltuani asiaa, olen yhä vakuuttuneempi että se ei kannata. Vai kannattaako? Jos otamme sen puhtaasti kokeilun kannalta. Luulen kyllä että hän ei osaa ottaa sitä pelkkänä kokeiluna.
Miten raaskin vastata hänelle että ei? Hän murtuu taas täysin, enkä minä ole hyvä kestämään sellaista. 🙁
Häneltä tuli juuri nyt viestikin, pyysi minua luokseen syömään jonain iltana. Ei helv…. mitä mä teen? Keskustelu on tietysti paras mitä voin tehdä, selvittää mitä hän ajattelee. Tai tiedänhän minä hänen kantansa jo, mutta millä hän perustelee sen että miksi se onnistuisi nyt? Kuulemma on muuttunut, mutta miten? Ja mitä se muka auttaa? Tuskin yhtään.
Sitä paitsi minusta tuntuu, että nyt jos koskaan minun pitäisi olla olematta kenenkään kanssa hetken aikaa ja aloittaa sitten puhtaalta pöydältä.
Eli kysymys siis kuuluu, miten teen hänelle selväksi että hänen on parempi olla jonkun muun kanssa?
Itseä jää kyllä suuresti haittaamaan se että hän ei varmaankaan halua (tai pysty) olla kanssani enää tekemisissä vaikka minä haluaisin hänet kaverina vielä pitääkin. Vaan eipä tässä taida paljon vaihtoehtoja olla…
Näihin sekaviin ajatuksiin lopetan raporttini ja poistun takavasempaan…
”…I’m a poor lonesome cowboy and a long ways from home…”