Aamulla heti ensimmäisenä herätessä piti tarkistaa, oliko uneni ollut laadukasta.
Jos oli, päivä muuttui kertaheitolla hyväksi. Jos luvut näyttivät huonoilta, tunsin oloni pohjattoman väsyneeksi.
Juoksulenkillä sykkeet ja kilometrit päättivät, sainko olla tyytyväinen itseeni vai en. Olisiko sittenkin pitänyt juosta kovempaa, pidemmälle tai paremmilla sykkeillä.
Tämä tuntui vuosia täysin järkevältä. Datahan ei valehtele.
Suurin reaktio ei tullutkaan pään sisältä
Eräänä päivänä pysähdyin miettimään asiaa. Elämme maailmassa, jossa työelämä vaatii meiltä joka päivä entistä enemmän. Joten miksi ihmeessä teemme vapaa-ajalla ihan samaa itse itsellemme?
Olemme urheilleet niin paljon kuin pitäisi? Olemme nukkuneet riittävästi? Syöneet juuri oikein tai palautuneet juuri optimaalisesti? Usein vastaus oli ei, ja sitten oli taas uusi syy olla pettynyt itseensä.
En elänyt, vaan suoritin ja analysoin päivästä toiseen ilman taukoja. Kunnes en enää tehnyt niin.
Yhtenä päivänä otin älykellon pois, laitoin Ouran rasiaan ja piilotin vaa’an kaapin perälle.
Luulin, että suurin muutos tapahtuisi pääni sisällä, mutta yllättävää oli huomata, kuinka paljon se vaikutti ympärilläni oleviin.
Tuntui, kuin olisin tehnyt jotain väärää
Itse pystyin yllättävän hyvin elämään tietämättä, kuinka monta askelta päivässä olin ottanut tai oliko lenkkini ollut onnistunut. Se oli suoraan sanottuna helpottavaa.
Mutta pian huomasin muiden kyselevän samoja asioita.
“Paljon poljit?” “Tuliko reissussa paljon askelia päivässä?” “Palauduitko hyvin?”
Ja kun ei ollut numeroita näyttää, tuntui hetken siltä kuin olisin tehnyt jotain väärin.
Mutta vielä enemmän aloin ahdistua tajutessani, kuinka paljon arkemme oikeasti pyörii numeroiden ympärillä. Ei siis vain omassa päässä, vaan myös muiden silmissä.
Kaikkea voi kyllä mitata, mutta ehkä ihan kaikkea ei pitäisi. Itse en ainakaan enää mittaa.
Kirjoittaja on toimittaja, joka yritti optimoida elämäänsä, kunnes lopetti.
