Miten musta tuntuu että munkii elämä toistaa vaan itteesä..joka kerta sitä kuvittelee löytävänsä ihmisen kenen kanssa o hyvä ja helppo olla..päästän lähelle,annan itelleni mahollisuuden ja yrität luottaa ja lopputulos on ”kiva,kiitos hei”..rupee pikkuhiljaa oleen tilanteessa Kun mikään ei tunnu enään miltään…ja aina sitä kuitenkii toivoo että kai siellä jossain vois olla semmone ihmine joka sitte on luottamuksen arvonen,joka ei satuta eikä loukkaa..on tää jännää tänki ”pienen”ihmisen elämä..=)
