Mietin miksi elämän pitää olla niin vaikeaa, varsinkin silloin kun on kyse suurista tunteista ja toisesta ihmisestä. Reilu 1½ kuukautta sitten pääsimme vihdoin yhteisymmärrykseen suhteemme laadusta, siitä ettemme kumpikaan tienneet haluaako kumpikaan enää jatkaa 6½ vuotista suhdettamme. Minä tajusin jo kauan sitten etten ole onnellinen. Yritin siitä kertoa useasti, mutta aina nuo keskustelutuokiot päätyivät riitaan ja tilanne jatkui ennallaan. Minulta ei löytynyt niitä voimia sanoa suhdettamme irti, tai sitten en vain halunut itsekään myöntää jo kauan jatkunutta tilannetta.
Nyt tilanne on selvä molemmille. En tiedä yrittääkö kumpikaan pitää kynsin ja hampain suhteesta kiinni, en minä ainakaan. Sinällänsä käyntikortin merkintä sinkku ei vielä pidä paikkansa, vaikka olenkin varma siitä etten suhdetta enää halua jatkaa. Toisaalta sana varma tuntuu niin voimakkaalta ja pelottavalta… Toisaalta osin tuntuu turvalliselta että kumpikin tietää tilanteesta ja on valmis puhumaan asiat halki sovussa. (onko olemassakaan sopuisia eroja???)
Olen kaksi viikkoa ollut yksin, koska toinen on ollut työkeikalla. Tänä aikana tunne erosta on voimistunut niinkin paljon, että olen siitä kertonut läheisimmilleni. Sain jopa niin suuren tunteen halusta elää yksin, että pistin tuulemaan.
Käyntejä asunnonmyyntifirmoissa ja pankin”johtajien” juttusilla… Löysinkin itselleni asunnon, joka tällä hetkellä sopisi budjettiini (kiitos hyvän ystäväni budjettisuunnitelman ja neuvot). Olen parin päivän aikana oppinut paljon uusia asioita; mitä tarkoittaa yhtiövastike, lainatontti, euribor, annuiteetti, tasaerä…. Onneksi tulin kuitenkin järkiini ja tajusin asunnon kuitenkin olevan minulle liian kallis. Pitkän laina ajan korot ja korkojen tuleva (mahdollinen/todennäköinen) nousu olisivat ennen pitkään syökseneet minut vararikkoon.
Olin päättänyt ja järjestänytkin asiat jo niin, että kun toinen tulee työkeikaltaan niin minä kerron asiani ja katoan meidän yhteisestä elämästä mahdollisimman nopeasti. Kai tämäkin ajattelutapa oli jonkin näköistä itsesuojeluvaistoa. Tiedän nimittäin, että kun olemme kasvotusten tunteet tunkevat pinnan läpi ja minä hajoan. Hajosinhan tänäänkin kun puhuimme puhelimessa, vaikka emme edes riidelleet. Sovimme, että vaikka en/emme haluaisikaan jatkaa suhdetta niin odotan että hän tulee takaisin, ja juttelemme asiat sovussa halki.
Vaikka inhoan suhdettamme tällä hetkellä, enkä halua sitä enää jatkaa niin välitän siitä toisesta ihmisestä edelleen sen verran että en voi hänelle olla sika. En tiedä onko siitä mitään hyötyä, siis juttelusta. Ja ehkä pelkään sitä, että toinen pystyy taas jotenkin manipuloimaan minut tahtoonsa, vaikka en sitä itse halua. Olenko vaan niin pirun heikko. Minun pitäisi opetella sanomaan EI, EN HALUA, miksi juuri se on vaikeaa???
Minulla on edeleen kaksi viikkoa rauhassa aikaa etsiä itselleni uutta majapaikkaa. Vaikka vain halpaa, väliaikaista vuokrakämpää. Sen jälkeen kun toinen tulee kotiin, minulla on neljä viikkoa aikaa selvittää asiat ja muuttaa pois, ennen kuin hän taas lähtee maailmalle…
Olen yrittänyt pitää heikon minäni piilossa, ja pelottaa kohtaaminen. En halua murtua mutta tiedän että niin tulee käymään. Mutta kuten rakas ystäväni tänään minulle sanoi, elämän pitää välillä satuttaa, jotta ne hyvät asiat tuntuisivat hyviltä. Tämän ajatuksen turvin yritän kestää tämänkin päivän.
-Violet_Angel-
*Heikosti tajuan elämän taikaa,
pelasta minut jos sinulla on aikaa*