Kuten eilisessä blogissani kerroin, minulla piti olla tänään aamutreffit mitä hurmaavimman kolme vuotiaan pojan kanssa. Ei onnistunut. Treffit vaihtuivat mitä inhottavimpaan tilanteeseen, hätään ja kiireeseen, jonka takia loppupäivän työstä oli vaikea saada kiinni. Aina ei voi onnistua ja se tuntuu pahalta, mutta pahemmalta tuntuu vielä asiasta koittanut muiden hätä ja suru.
Onneksi päivään kuului myös onnistumista ja iloa. Käytävälle saakka raikuva huuto ”Missä Vi. on”, ”Viiii, tuu tänne!!!” Pieni käden puristus omassani kun kävelemme käytävää pitkin käsi kädessä. Ja vieno flirtti hymy kun höpisemme joutavia.
Nyt, vihdoin kotona pitkän ja raskaan päivän jälkeen silmät väsymyksestä punaisina. Kroppa turtana ja mieli tyhjänä. Leevi soi taustalla ja yritän miettiä päivän kulkua. Tuntuu että jos kävisin pitkäkseni sängylle, niin unta ei tarttisi kauaa hakea. Pelkään kuitenkin etten nukkumaan pääse vielä hetkeen. Vaikka mieli on tyhjä niin päivän tapahtumat valtaavat mieleni aina uudestaan ja uudestaan.
Huomenna lupaan nukkua myöhään, sillä nyt tulevat pari vapaapäivää tuntuvat enemmän kuin ansaituilta. Ehkä raahaudun jopa pitkästä aikaa jumpallekin ja käyn kaupasta hakemassa jotain terveellistä pöperöä…
Hmm… taidan noudattaa Sinun ehdotustasi ja kömpiä peiton alle lukemaan David Baldaccia ja antaa murhamysteerin viedä ajatukseni muualle.