Ajoittain minusta tuntuu, että olen tulossa hulluksi.
En enää tunne itseäni. Tältäkö tuntuu kun häkin ovet avataan ja pääsen levittämään siipeni täysin levälleen. Minusta on tullut ihan eri ihminen kuin pari kuukautta sitten, vaikka silloinkin oli jo merkkejä näkyvissä tulevasta muutoksesta.
Paljon joudun opettelemaan edelleenkin, etenkin ”ihmissuhteissa” vastakkaisen sukupuolen edustajiin. Olen jotenkin vielä niin arka, ja jollain tavoin ujo, että usein saan mahan pohjaan sellaisen ikävän jännityksen kutkun kun pitäisi joku tavata tai antaa itsestään jotain henkilökohtaisempaa kuin tämän cityn nimimerkin alla… Mutta minä opin, opin myös sanomaan ei kiertelemättä silloin kun ei yksinkertaisesti enää kiinnosta. Tänään tapaan luultavasti erään ”city” kamuni ensimmäistä kertaa, ja jännittää… miksiköhän, ihminenhän hänkin vain on…
Rakastunutkin olen, nimittäin uuteen sohvaani. Sain sen maanantaina ja se on NIIIN ihana!!! Eilen ennen nukkumaan menoa minun piti mennä vielä hetkeksi siihen istumaan ja heh nukahdin… LUV!
***********************************
Lopuksi visainen kysymys arvoisalle tohtori Multa-Aivolle,
Lukeekohan otsassani mahdollesesti ”munaa vailla” tai jotain vastaavaa, koska nykyisen asuinpaikkani vuoksi joudun usein käyttämään liikkumiseen metro nimistä kuluvälinettä ja harvoin saan istua epämukavilla oranssin värisillä penkeillä rauhassa lukemassa ja kuuntelemassa mp3:sta mieli musiikkiani. Useammin kuin usein eteeni istahtaa tumman ihonvärin omaava urospuolinen henkilö, joka miltein poikkeuksetta ensimmäisenä kysyy englannin murteella ”hei, mitä kuuluu, oletko suomalainen??”
Ja jos ja kun erehdyn siihen vastaamaan, niin kysymyksistä ja juttelusta ei tule loppua, vaikka näyttäisin kuinka vaivautuneelta. Lopulta kysymykset liikkuvat entistä enemmän henkilökohtaisemmalle alueelle, ja tämä tumman puhuva uros yrittää saada selville asuinpaikkani ja siviilisäätyni. Ja minä kierrelen ja kaarrellen välttelen vastaamasta noihin kysymyksiin, ainakaan totuuden mukaisesti.Ja minustahan on tullut vallan hyvä valehtelijakin, joka ei välttämättä ole mielipuuhaani. Olen nykyään mm. naimisissa tai pian menossa naimisiin, tai ainakin seurustellut vähintään kuusi vuotta. (mielikuvistus)mieheni ei pidä siitä etää käyn mustien miesten kanssa kahvilla ja eikä minulla oikeastaan ole aikaakaan…
Olenkin tässä miettinyt, että pitäisikö minun kantaa rippilahjaksi saamaani kultaista timantein koristeltua sormusta varuilta mukanani noissa oransseissa pikaputkissa, vai mahdollisesti laittaa pussi päähän ja maiharit jalkaan, jotta saisin olla rauhassa. Tästä syntyy kuitenkin sellainen dilemma, että mitä jos tuolloin saattuu vastaan kävelemään unelmieni suomalainen mies, joka olisi muuten kiinnostunut mutta katsottuaan vasempaan nimettömääni unohtaa ajatuksen samantien.
Olisiko sinulla rakas M-A minulle ratkaisu tähän minua vaivaavaan tilanteeseeni?
-WHITEANGEL-