Olen saanut aihetta miettiä minkälaisia tunteita eron ”pitäisi” aiheuttaa. Miten huonosti minun pitäisi voida ja kuinka kauan menee ennen kuin pystyy edes ajattelemaan muita miehiä.
Hmmm… Olen varmasti todella erillainen ja huono ihminen, koska en ole maassa, en sure ja odotan lähinnä innolla omaan asuntoon pääsyä. Tietysti tulee ajoittaisia hetkiä kun on paha mieli, mutta olen jotenkin liittänyt ne siihen kun olemme sen toisen kanssa yhteydessä ja hänellä on paha mieli, ”transferenssi”???
Kovasti olen aihetta täällä yksikseni pohtinut ja todennut, että yksi syy siihen varmasti on se, että olen voinut tässä suhteessa huonosti jo KAUAN. Olen monen monet kerrat miettinyt eroa, jopa kaverini ja puolituttunu ovat kyselleet aiheesta, mutta en vain ole saanut tehtyä asialle mitään. Nyt pari kuukautta sitten kun toinenkin tajusi, ettei meillä mene hyvin, sain voimia toimia.
Helpotusta on tuonut myös se, ettei toinen ole paljoa tänä vuonna ollut kotona. Hän on yli puolet ajasta ollut ulkomailla työkeikalla. 23sta viikosta hän on ollut kotona vain noin 10, ja sinäkin aikana ”läsnä” kanssani vain murto-osan. Yksinolo ei siis minulle ole outoa ja uutta, olen siihen aikalailla tottunut. Vähän niinkuin pehmeälasku koulussa, yksinoloon totuttelua… 😉
Nyt viimeisimmän työkeikan aikana tein lopullisen päätöksen lähdöstä ja toimin. Hän on ollut nyt tällä keikalla jo 4vko:a pois, ja tulee kotiin vasta viikon päästä. Olemme puhuneet puhelimessa tänä aikana varmaan vain neljä kertaa, joiden aikana olen hänellekin kertonut lopullisesta päätöksestäni. En lähde täältä ennen kuin hän tulee kotiin (vaikka uudet avaimet saankin jo maanantaina). Emme kuitenkaan ole eroamassa riidoissa. Olen luvannut että puhumme asiat halki ennen lähtöämme, ettei mikään jää hiertämään kummankaan mieltä (*miettii onnistuukohan*). Enkä muutenkaan voisi lähteä koska olen ns. koiravahtina…
Myönnän ei mikään ero ole varmasti helppo, mutta ei minun ole paha olla, olen lähinnä helpottunut. Ja mitä niihin miehiin tulee, niin aika paljon varmaan kertoo, jos kerron että pikajuoksijoita telkkarista eilen katsoessani tuli hieman hmmm tukala olo…töissä…
Toki saattaa olla että kaikki muut ovat oikeassa ja hajoan tuhanneksi kappaleiksi ja itken kuukausia yksinäisyyttäni uudessa asunnossani ja vanha suola alkaa janottamaan… Tällä hetkellä se tuntuu vain niin epätodennäköiseltä. Voin olla väärässä, koskaan ei elämästä tiedä. Tai sitten käy niinkuin äidilleni, hän löysi ”nopeasti” uuden miehen ja on tällä hetkellä äärettömän rakastunut (käyttäytyy kuin teinityttö). Mistä sitä ikinä elämästä tietää…
ajatuksia nämäkin vain…