Eilen ystävältäni kysyttiin kuinka paljon hän on valmis uhraamaan jos hänen rakkaitaan uhataan. Tämä pisti minut ajattelemaan, että ketä minä rakastan ja mitä olisin valmis heidän vuokseen tekemään.
Ketä minä rakastan… kuka on minulle tärkeä… entä onko sitä tärkeintä olemassa???
Sinkkuna tulee ensimmäisenä mieleen perhe. Okei läheisin ja varmasti rakkain perheestäni minulle on oma veljeni. Olemme aina tulleet hyvin toimeen ja tukeneet toisiamme vaikeina hetkinä. Alkoholistiperheessä eläminen ei aina ole helppoa. Olemme edelleen todella läheisiä! Sitten äiti. Äiti on minulle tärkeä, mutta jollain kierolla tavalla emme varsinaisesti ole niin kuin tytär ja äiti. Hän antoi minulle pienenä liikaa vastuuta ja liian vaikeita päätöksiä. Hän itse oli niin hajalla, että hänen vanhimmaisestaan tuli yläasteikäisenä se perheen tuki ja turva jonka olkapäätä vasten sai itkeä ja jolta pystyi kysymään pitäisikö äidin erota. Ei, en ole katkera ja rakastan äitiäni, en vain koe olevani häntä niin ”lähellä” kuin ehkä haluaisin. Niin ja sitten isä, perheen alkoholisti, jota tavatessani edelleen iskee päälle niin jumalaton ahdistus ettei sanoin voi kuvailla. Enempää en halua kertoa kuin että isä kertoi viimeksi tänään puhelimessa rakastavansa, mutta minä olen ääneen pystynyt viimeksi isälleni saman sanomaan ala-asteikäisenä. Siinä minun perheeni.
Pakostikin kun ajattelen perhettäni, mieleeni tulee vaarini. Ja pakko mainita, että vaikka häntä liian harvoin näenkin, niin hänellä on paikka sydämessäni lähempänä kuin omilla vanhemmillani.
Sitten rakkaat ystäväni. Voinko sanoa rakastavani teitä? Voin! Jokaista eri tavalla ja jotain enemmän kuin toista. Ja on teitäkin, jotka ootte vaan kavereita. Sori vaan, näin se menee. Sinä, rakas ”puolikämppikseni” sinua minä todella rakastan! Pelottavaa, mutta sinulla saattaa jopa olla suurin pala sydämestäni hallussasi heti veljeni jälkeen. Sanoinkin tuossa yksi päivä, että jos olisimme eri sukupuolta tai lesboja, niin olisimme varmasti pari. Okei joo…
Mutta mitä olisin valmis uhraamaan rakkaimpieni puolesta? Omaisuuteni? Terveyteni? Jopa henkeni? Vaikeaa, koska niin kyyniseltä kuin se kuulostaakin, kaikki eivät ole samalla viivalla. Esim. veljeni vuoksi voisin yht’ äkkiä hypätä auton alle tönäistäkseni hänet turvaan, mutta isälleni en lainaisi edes rahaa, koska en halua olla missään tekemisissä hänen alkoholisminsa kanssa (Tähän löytyy syitä jos jonkin moisia…) Mutta jopa tuntemattomalle lapselle voisin luuydintäni luovuttaa, jotta hän saisi elämänsä terveemmäksi. Kaikkein rakkaimpieni puolesta luopuisin myös mm. toisesta munuaisestani, osasta omaisuuttani ja ehkä myös elämästäni (jos minulle kävisi huonosti auton alle hypätessäni). Mutta jos jäisin ns. itse eloon olisinko oikeasti esim. valmis myymään kovalla työllä ”tekemääni” kotiani, jotta rakkaimpani saisivat ruokaa rintansa alle. Haluaisin sanoa että kyllä, mutta mitä jos käykin niin, että veljeni menettäisi kaiken, olisi täysin rahaton ja kykenemätön hankkimaan sitä. Myisinkö oikeasti oman asuntoni ja ”koko elämäni” hänen vuokseen? En sitä voi tässä ja nyt sanoa. Totta kai auttaisin, olisin tukena ja rakastaisin koko sydämeni pohjasta, mutta… Ei sitä voi ikinä sanoa etukäteen…
Mutta entä minä itse? Rakastanko itseäni? Ja kuinka paljon olen valmis uhraamaan että olen itse terve ja onnellinen. Olen ”kaikki tai ei mitään” tyyppi. Tunnen täysillä tai en ollenkaan. Okei näen myös harmaan, mustan ja valkoisen seasta, mutta näin kärjistettynä… Kaipaan miehen läheisyyttä ja puhdasta intohimoa. Mutta kaipaan myös turvallista suhdetta ja hellyyttä. Kaipaan pysyvyyttä. En sitä tällä hetkellä voi saada. En ainakaan siten miten sitä toivoisin saavani. Olenko valmis uhraamaan itseni odottamalla jotain sellaista mistä ei ole takuita. Jos olen kärsivällinen, niin voin saada juuri sen minkä haluankin, mutta aina on myös mahdollisuus, että tipahdan kovaa ja korkealta. Ja mitä sitten jos odotettuani huomaan ettei mikään olekaan sellaista kuin kuvittelin sen olevan. Ja kuinka kauan minä jaksan odottaa hajoamatta. Huomaan nyt jo itsestäni oireita välinpitämättömyydestä itseäni kohtaan, ajattelen ennemmin muiden hyvinvointia kuin omaani. Niin henkisesti kuin fyysisestikin ajateltuna. Nukun huonosti, en pysty keskittymään tärkeisiin asioihin kunnolla, en syö terveellisesti, löydän itseni mässäilemästä useammin kuin haluaisin, urheilemaan lähteminen tuntuu vaivaloiselta (tosin 3vko flunssa takana)… Ehkä olisi aika rauhoittua ihan oikeasti ja miettiä ITSEÄÄN. Oppia uudestaan tuntemaan oma itseni, ja miettiä mitä elämältä haluaa, ja mitä todella on valmis uhraamaan sen puolesta että sen saa…
*hiljentyy*