Näin siinä sitten vaan kävi. Läheinen sai minut kiskottua minut paskaan mukanaan. Minun piti tänään vain hakea auto lainaani kun jouduin kuskiksi ja vahdiksi. Kaikkein pahinta oli katsoa itsesäälissä rypevää läheistä, jolle tärkeimpänä puheen aiheena oli oman elämänsä lopettaminen… Olen hokenut vaan mielessäni ”minulla on teflontunteet, teflontunteet, teflontunteet… mikään ei tunnu miltään… ei tunteita!!! jne…”
Olenkin oikeastaan nostanut ”henkisen” minäni kroppani ulkopuolelle ja elänyt tämän päivän vain sumussa. Ei edes itketä. Ehkä kaikki taas valkenee jälkijunassa ja harmitus iskee kuin puun takaa. Ja tiedän jo mikä asiassa tulee harmittamaan kaikkein eniten. Se, että tämän päiväinen oli aivan turhaa. Mikään ei kuitenkaan muutu miksikään. Mutta minkäs teet kun toinen pyytää apua ja tukea, niin voiko läheiselleen sanoa ”ei, en auta, senkus ryvet itsesäälissä ja tapat itsesi, ei kiinnosta”. Ei en ole sellainen, vaikkakin tiedän että se olen minä jota kaikkein eniten satutan auttamalla turhaan toista, jonka pitäisi itse saada elämänsä ojennukseen…
Huomenna vielä, yksi kuskin homma. Sitten annan taas asian olla niinkuin se on. En lopeta välittämistä, mutta lopetan itseni huijaamisen. Yritän olla toivomatta parasta, koska toiveiden rikkoutuminen luhistaa… En voi pelastaa ihmistä joka ei halua tulla pelastetuksi!!!
Nyt lähden… onneksi ei tarvitse nukkua ensi yötä yksin =)