Paino aamulla salin vaa’alla 83,7. Taitaa olla enemmän kuin yli puoleen vuoteen. En oikein tiedä, että mistä se on tullut. Kun katsoo peilistä, niin ei tähän jätkään mielestäni ole enempää rasvaakaan tullut ja kun kaiken muun lisäksi lopetin kreatiinin syönnin jo yli kolme viikkoa sitten ja sen myötä ylimääräiset nesteetkin pitäisi olla jo pikkuhiljaa kehosta poistuneet. Mysteeriksi jää. Ehkä jotain kehitystä on sitten tapahtunut. Selkätreenin tein tänään ja ihan hyvin luisti.
Vedin tunnin päikkärit, kun taas väsytti niin pirusti. Päivällä jo piti piirtää, mutta en sitten vain jaksanut. Meinasin nyt aloitella, kun olisi vähän pakko. Harmi vain, että päivällä oli inspistä paljon enemmän, mutta ehkä se tuosta löytyy. Kuitenkin on nyt saatava jotain aikaiseksi, koska on vain saatava. Loppuu aika muuten kesken, kun en sitten taas ylihuomisesta ja perjantaista tiedä, että miten sitä ehtii mitäkin, kun on niiden päivien ohjelma vielä ihan auki.
Jännä juttu muuten tuo oman kropan arviointi. Siihen ei varmasti ole ikinä tyytyväinen. Ja nyt en siis toki tarkoita missään nimessä, että jotenkin ajattelisin päässeeni johonkin tavoittelemaani tilaan ja tuntisin itseni täydelliseksi ja siltikin vain valittaisin, no ei. Mutta kun tässä on viime päivinä saanut lukea parikin blogimerkintää anoreksiasta ja vastaavista jutuista, niin sitä vain jotenkin kelaa, että tuo ajattelu siitä, että ei ole tyytyväinen itseensä, on kait melko yleistä. Ja siis missään nimessä en nyt vertaa itseäni anorektikkoon, siis psyykkisessä mielessä.
Anorektikkoa minusta nyt ei ihan ulkoisesti tarkastelemalla varmasti kukaan pysty päässään loihtimaan 😀 Mutta aikanaan, kun veljeni treenasi kuin hullu ja olikin aivan järjettömässä kunnossa. Painoa jätkällä oli vajaat sata kiloa ja rasvaprosentti huiteli lähellä kahdeksaa, niin sanoi hän silloin, että kun katsoo itseään peilistä, ei kuitenkaan tunne oloaan tyytyväiseksi, vaan aina voisi parantaa. Mielenkiintoista asiasta tekee se, että ei kyse ole missään määrin narsismista. Koska tunnistan kyllä itseni myöskin niistä sanoista.
Koska kun itse katson itseäni peilistä ja mietin, että ”voi kun olisi vähän enmmän lihasta siellä ja täällä” ja niin poispäin, niin en oikein tarkalleen osaa edes sanoa, että mikä se tunnetila on. Kun ei se ole alemmuuden tunnetta, itsetunnossani ei ole mitään vikaa, mutta myöskään toisaalta se, että arvioin itseäni joskus tosiaankin katsomalla peilistä, en myöskään myönny millään tavalla narsistiseksi ihmiseksi enkä edes pinnalliseksi. Kyseinen arviointi on ihan puhtaasti omaa itseäni vastaan taistelemista. En kyllä sitten tiedä, että miksi pitäisi taistella. Kuitenkin tuo ajattelu, että yritän treenata ja liikkua ja toivon, että kehittyisin, on vain yksi asia, mikä tuo sisältöäkin elämään. Pitäisikö vain sitten todeta, että kunhan se ei täytä koko elämää, niin kaikki on ihan ok? En tiedä. Kun ei ajatusmaailmani ole missään nimessä vääristynyt, ei niin oman ulkonäköni arvioinnin suhteen kuin missään muussakaan suhteessa. Olen vain itsekriittinen. Kait sitä nyt saa olla, jos haluaa? Ei tässä kukaan mihinkään ole kuolemassa, enkä edes hauku muita. Mutta ehkä voisin kuitenkin sanoa, että näitä seikkoja paljon pohdittuani, kyllä ihan hyvin käsitän sen, että miksi niin monet naiset tuntevat huonompaa itsetuntoa, kuin mitä todellisuudessa pitäisi, kun katselevat täydellisen näköisiä hoikkia malleja joita on vielä vähän photoshopattukin kuviin.
Taitaa olla perkeleen turhaa tekstiä. Joo, ehkä on nyt vaan parempi, että mä keskityn siihen piirtämiseen hetkeksi. 😀