Ihastuneena mies kohtelee naista hyvin. Pitää kiinni kädestä, soittelee, katsoo silmiin ja hymyilee, paijaa, ottaa kainaloon, huomioi. Kun alkuihastuminen haihtuu, käytös muuttuu. Toisesta ei kuulukaan viikkoon mitään, hän ei vastaa puheluihisi, ei tekstiviesteihin – tai jos vastaa, vastaa informoimalla, ettei ole hiljaisuudestaan tilivelvollinen naiselle (oma aika ja elämä kunniaan, mutta järki silti siinäkin). Jättää pitämättä kädestä kiinni, ei pussaile, ei koske ihoon. Ei tule kanssasi syömään ulos, vastaa kieltävästi mikäli haluat hänet seuralaiseksi jonnekin. Nainen laittaa poikki, koska selkeästi mies ei häntä huoli. Mies ei kuitenkaan halua, että välit jäätyvät lopullisesti. Nainen antaa uuden mahdollisuuden, mutta miehen meno ja käytös pysyy samana.
Miksi pitää alkaa ilkeilemään, kun ihastuminen katoaa? Miksi pitää tuottaa toiselle jatkuvaa pahaa oloa? Miksei voi olla rehellinen ja lopettaa tapailu, kun selkeästi kiinnostus ei riitä? Luuleeko hamesankari, että naisia voi pidellä varalla? Kuka hullu haluaa paskaa niskaansa koko ajan, kieltäviä vastauksia ja ainaisia pakkeja ehdotuksille. Kuka kestää tapailla ihmistä, joka ei ole kiinnostunut koskemaan toista?
Miksi joku haluaa jatkaa laiminlyömistä, keksiä tyhjiä selityksiä valheille? Miksi ihastuminen kääntyy vihaksi.. ja miksei silloin osaa laskea irti?
Onko kaikki ilkeä vaivannäkö vain siksi, ettei uskalla laittaa poikki? Naisen pitää sekin tehdä sen jälkeen, kun on pohdiskellut itkuisena, mikä itsessä on vialla, kun toisen käyttäytyminen on epäasiallista ja ansaitsematonta.
Työnnän sinut kauas. Pysy sielä, älä tule lähemmäs. En ansaitse tuota, etkä sinä ansaitse minua.