Elämässä on asioita, joita on välillä vaikea kuvailla sanoin. Kyyneleet kertovat osassa näistä tapauksissa kaiken tarvittavan. Tuska on niin suuri, ettei kykene puhumaan, posket kostuvat suolaisista helmistä solkenaan, kroppa tärisee merkiksi tunnemyrskystä sydämessä. Kuolema. Tyhjyys, kaipuu, luopuminen, jättäminen, yksinäisyys.
Kuolevien potilaiden omaisten tuskaa on välillä vaikea seurata vierestä. Syöpäpotilas on usein langanlaiha, luut näkyvät nahkan läpi, hengityksessä on katkoksia tai hengityksen ääni raastaa korvia, iho muuttuu läiskikkääksi, kertoen tarinaa tulevasta: kuoleman jälkeiset laitumat. Jalat ja sormet sinertävät, lämpö raajoista katoaa, nousee kuume, potilas ei enää kommunikoi, silmät ovat puolittain auki, suu on auki. Potilas ei enää syö, ei juo. Virtsaus ja suolentoiminnot tulevat vaippaan. Sängyssä makaavaa ihmistä ei tunnista yöpöydällä olevasta hymyilevästä, elämäniloa ja -energiaa säteilevästä henkilövalokuvasta. Lääkkeet annetaan suoneen tai pistoksina. Huolehditaan, ettei potilaalla ole kipuja, ahdistuneisuutta, pahoinvointia, limaisuutta jne. Annetaan Morphinia.
Kliininen hoitaminen on ”helppoa”, haluat hoitaa mahdollisimman hyvin, jotta viimeiset hetket olisivat potilaalle siedettäviä viimeiseen hengenvetoon ja sydämensykkeeseen asti. Mutta omaisten tukeminen tuntuu aina vähintäänkin riittämättömältä, en voi purkittaa sympatiaani, antaa rohkeutta injektiona tai henkisiä voimia tablettina. Voin olla läsnä, antaa informaatiota potilaan voinnista, kuolemasta, sairaudesta. Voin halata ja kuunnella omaisia, mutta olen riittämätön hoitamaan sitä suurta surua, mikä sen kaiken rakkauden keskellä vallitsee. Joudun puremaan huultani, etten näyttäisi huolestuneisuuttani. Kyyneleet kiirivät silti silmäkulmaani joskus, mutten voi olla heikko hoitotilanteessa, missä minun roolini on olla vahva ja realistinen.
Odotetaan kuolemaa. Luetaan kuolemaa edeltäviä merkkejä. Odotetaan puhelinsoittoa, mikä ilmoittaa potilaan nukkuneen pois. Odotetaan. Tik, tak, tik, tak.