Kesäkausi on loman tiimoilta ohi. Paluu arkeen tuntui hyvältä, kunnes arki iski päin kasvoja ensimmäisen työaamun tunteina. Neljä viikkoa sitten, juuri ennen lomanalkua, syöpäpotilaamme voivat kohtuullisen hyvin (tilanteet huomioiden). Hyvästelin omat potilaani kesälaitumille lähtiessäni. Odotin innolla heidän tapaamistaan jälleen, joskin jännittyneenä, sillä tiesin, että monen kunto olisi huonontunut. Oletin, ettei vastassani enää olisi samannäköisiä ihmisiä – monet olisivat muuttuneet iholtaan harmaiksi, habitukseltaan luurankomaisiksi haamuiksi ja heiveröisiksi olennoiksi. Olin väärässä. Ketään ei enää ollut elossa. Vahvimmatkin olivat nukkuneet pois. ”Hyvää ensimmäistä työpäivää, kaikki ovat kuolleet”. KAIKKI. KUOLLEET.
Syöpäpotilaiden kanssa yhdessä vietetty aika on sisällöltään tunnerikasta ja usein heidän kanssaan ollaan pidempiä aikoja kuin perheenjäsenten tai ystävien. He tulevat kovin tutuiksi. Heihin kiintyy inhimillisellä tapaa, tietysti ammatillisuus antaa hoitohenkilökunnalle tietyntyyppisen psyykisen suojan, mitä kuolevan potilaan hoidossa on tarpeen. Nyt kaikki ovat poissa. Ketään ei ollut jäljellä. Tyhjä olo valtaa mielen. Jostain syvältä kipristää ikävästi, kun ei päässyt saattelemaan omaa potilasta turvallisesti rajan yli. En ollut läsnä, olin lomalla. Ei saa potea huonoa omaatuntoa, mutta kannan huolta omaisista. Olisin halunnut olla tukena, olisin halunnut kantaa surua yhdessä. Soitto omaisille lisää kipristystä. Joku haluaa ehdottomasti tietää, miten lomani sujui. Nolottaa vastata ”hyvin”, sillä hänen puolisonsa on äskettäin kuollut. Omainen kertoo potilaan sanoneen viimeisinä hetkinään: ”Tiina-hoitaja ei ehdi nähdä minua enää”. Sydämeni muljahtaa ympäri ja puren hammasta, etten liikuttuisi liiaksi omaisen kuullen.
Kotimatkalla pääsee itku. Kaikki ovat kuolleet. Mutta tiedän, että heillä on nyt parempi olla. Parempi olla sielä jossain, mihin kuoleman jälkeen päädymmekään.
Aika keskittyä eläviin.